Aurinko sielussani

En liioittele, kun sanon, että minulla on ollut elämässäni monia vaikeita vuosia. Oikeasti. Turha sanoa kauniisti, että haastavia, kun vaikeaa on ollut. Hienosti olemme pärjänneet, me, minä, perheeni ja ystäväni. Olemme sopeutuneet, ottaneet ilon irti niistä asioista, joista sen on saanut. Olen todellakin oppinut, kuka on tosi ystävä, kuka kääntää puukkoa haavassa, kuka katsoo kylmin silmin, kuka sanoo, että "on sitä vaikeaa ollut meilläkin" tai että "on meillä muutakin elämää". Se on niin klisee, että jyvät akanoista, mutta ainakin hyvät keskinkertaisista. Ihmiset näyttävät todellisen itsensä ja mitäpä siitä, hyvä niin.

Ja sitten tulee kevät, jona aurinko paistaa suoraan sieluun. Oikeasti, sydän menee ihan sykkyrään, kun ajattelen ja syvältä tajuan tämän. Ja päässä pyörii kysymys "voiko minulle käydä näin hyvin?". Onko tullut se aika, jolloin tulee hyvitystä, se lohtu viimeinkin, jonka aavistin? Ja että mitä minä teen nyt sitten toisin, että ansaitsen ja saan tämän? Tarvitseeko sitä ansaita? Ja väijyykö nurkan takana jokin, jos nyt on hyvä? Haluan ajatella, että ei väijy, ei väijy. Että elä, elä ihminen, ja nauti. Nauti onnestasi. Elämästäsi, joka on sinun.

Olen kovasti tehnyt töitä onneni eteen. Kun se on totta, päässä pyörii vain, että minulleko käy näin hyvin? Voiko käydä? Kaiken sen jälkeen tähän toi polku minut, ja nämä ihmiset ovat mukanani.