Hyvä ihminen

Kevät, linnunlaulu, kukannuput, seinän vieressä tuuleton aurinkoinen paikka. Kesään on reilu kuukausi. Odotamme omenapuun kukkia, kesäjuhlia, lasten lomaa ja shortsikelejä. Minun opiskeluissani on tiiviin rutistuksen aika, kunnes juhannuksen jälkeen keskityn lukemaan klassikoita kesäksi. Päivät soljuvat silti ystävällisesti, elämässäni on rauhallista, lämpöistä, vaikka ei hiljaista. Hyviä ihmisiä.

Olen tottunut pärjäämään itse. Ei ihan yksin, mutta pitkälti omin voimin kuitenkin. Avusta on pitänyt vähintäänkin maksaa. Olen itse mielelläni auttanut muita, se on tuntunut luonnolliselta. Vastaanottamaan apua en kuitenkaan ole tottunut. Onkin ollut hämmentävää ja ihanaa opetella. Pelkkä ajatus, että joku auttaa minua, on ollut suuri. Melkein riittävä. On tuntunut, että se riittää. Muuta ei oikeastaan tarvita kuin tieto, etten ole yksin vastuussa.

Olen oppinut jotain, mikä on varmasti tärkeä oppi elämässä. Ja se on, että tärkeää on vain hyvä sydän. Muilla asioilla ei ole väliä. Jos sinulla on rakkautta, sen mukana on kaikki. Aito rakkaus ei esitä ehtoja, ei vaadi tuloksia. Ja on totta harmaassa ja arkisessakin.

Voiko minulle käydä näin hyvin? Sitä kyselen itseltäni. Mutta siltä näyttää. Kiitollisuus versoo hiljaa minussa. Elämälle kiitos.

Pinnallisuudesta

Olen opiskelujeni myötä miettinyt viime aikoina fiktiivisiä hahmoja kaunokirjallisuudessa. Olen oppinut, että nykyaikaisessa kirjallisuudessa hahmot ovat yleensä niin sanotusti pyöreitä, eli sisältävät monenlaisia ominaisuuksia, joista osa on ristiriitaisiakin. Sen sijaan vanhemman perinteen hahmot ovat litteitä, eli heille ei ole ominaisuuksia annettu runsaasti eikä heidän sielunelämäänsä keskitytä välttämättä kuvailemaankaan sen kummemmin. Päähenkilö saattaa olla hieman monisärmäisempi tyyppi. Pyöreys ja sisäinen ristiriitaisuus persoonassa tuntuu nykylukijan näkökulmasta toki huomattavasti kiinnostavammalta kuin litteä persoonatyyppi.

Kun on kasvanut isommassa perheessä, voi jossain kohti havahtua huomaamaan, että tuntee perheenjäsenistään vain jonkun hyvin kapean kuvan. Isosisko on kapinoija, pikkuveli on runoilija, toinen sisko on kiltti ja avulias, toinen pikkuveli on sisäänpäin kääntynyt murjottaja. Ja muuta näistä henkilöistä ei sitten tiedäkään, eikä opi tietämään, pahimmassa tapauksessa. Suurperheessä ei välttämättä ole tilaa suurille egoille. On pakko olla ja antaa tilaa toisillekin, tai hengitystila loppuu. Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa.

Minua usein häiritsee ihmisten pinnallisuus. Tiedän, etteivät kaikki ole ristiriitaisia ja herkkiä syvien vesien kaloja kuten itse taidan olla, eikä sitä voi tietenkään kaikilta edes vaatia. Silti se, ettei ihmisestä saa mitään todellista irti vaikuttaa oudolta. Mietin, miksi tuo ihminen ei uskalla antaa itsestään mitään. Onko pinnallisuus keino suojautua, suojakuori? Pitääkö ihminen keskustelun kevyen kepeänä, juttelee vain joutavia, ettei jotain asiaa hänestä huomattaisi? Vai onko kenties niin, että hänessä ei olekaan mitään löydettävää, siellä pinnan alla ei ole yhtään mitään? Pelottavaa, jos niin olisi. Ja myös kyllästyttävää, jos mitään todellista ei irti saa. Mitä sinulle oikeasti kuuluu, mitä oikeasti ajattelet? Ajatteletko mitään?

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset uskalla kohdata toisen ristiriitaisuutta, monisärmäisyyttä ja vaikeasti ymmärrettävyyttä. Halutaan nähdä vain tietty puoli ja muista ei haluta tietääkään. Näin toimivat minun havaintojeni mukaan erityisesti he, jotka ovat itsensä kanssa kesken, raakileita tai muuten solmussa. "Älä kerro enempää, en kestä kuulla", se on viesti, joka sanotaan enemmän tai vähemmän suoraan. Aito kohtaaminen on minusta sitä, että molemmat antavat itsestään jotain, ja kuuntelevat, ottavat vastaan sen, mitä toinen on. On hienoa, jos ja kun tällaisia ihmisiä on elämässä.