"Tosiaankin voit luottaa minuun"
"Ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään"
"Ajattelin heti, että meistä tulee hyviä ystäviä"
"Olen kertonut vain tämän asian"
"Olen kertonut vielä tämän ja tämän asian"
"Tätä on jatkunut jo puolitoista vuotta"
"En pysty lopettamaan"
"X:n avulla olen nyt päässyt pois tilanteesta, enkä puhu enää Z:lle"
Luottamuksen täystuhon lyhyt historia, ne repliikit, jotka muistan aina. Kun yritän ajatella, että joko olisin valmis päästämään irti ja antamaan anteeksi, muistan nuo. Sanottiin toki paljon muutakin, mutta ne jääköön siteeraamatta. Tiedän, koska olen kokenut, että kun ihminen on valmis antamaan anteeksi, se on helppoa. Tiedän, että anteeksi antaminen olisi juuri minulle hyväksi. Mutta tapahtunutta ei saa pois pyyhityksi. Eivätkä siihen liittyvät tunteet haihdu käskemällä pois, vaikka työstän asiaa paljon. On mahdotonta ymmärtää, mahdotonta hyväksyä.
Toiminnan taso on jo saavutettu. Vaikka tunteet jäykistävät hymyn ja vievät ilon naurusta, pystyn jo väkinäiseen. Sekin on jo hyvä. Voiko enempää pyytää? Tuleeko petturista uudelleen ystävää? En osaa sanoa.
Onko sitten tyhmää luottaa, uskoa ystävän sanoja, kertoa ajatuksiaan? Onko se hyväuskoinen hölmö, joka kertoo mitään sellaista, mitä joku voisi kertoa eteenpäin ja satuttaa ystäväänsä? Pitääkö ystävän kanssa olla aina varuillaan, varautua petokseen? Minä vastaan, mitä ajattelen: ei ole väärin luottaa. Maailma, jossa ei olisi lainkaan luottamusta, on mahdoton. En ole toiminut väärin, kun luotin. Se toimi väärin, joka luottamuksen petti. Aion luottaa vastakin, mutta en häneen. Vaatisi paljon työtä, rehellistä kohtaamista ja käsittelyä, että luottamus juuri häneen palautuisi. Epäilen, että puolimatkaan ei tulla vastaan. Itsekään en ole kyennyt ottamaan kuin vasta askeleen.
Ystävänpäivän jälkitunnelmissa ajattelin näitä, mitä sydämeeni on rumasti tatuoitu.
