Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Perintöongelmat


Olen jo pitemmän aikaa sitten oivaltanut mielestäni kiinnostavan ilmiön ihmiselämässä. Oivalluksesta on ehkä osin syytä kiittää Tommy Hellstenin kirjoja, joita olen lukenut useampia vuosien varrella. Muutama löytyy hyllystäkin. Hellsten puhuu nimittäin sukujen periytyvistä ongelmista. Toimintamalleista, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Malleista, jotka saamme verenperintönä, opimme vanhemmiltamme ja muulta lähipiiriltämme. Näitä tapoja toimia ei ole helppoa katkaista, vaikka ne olisivat miten vahingollisia, älyttömiä ja turhia. Toki ehkä periytyy hyväkin, ei sillä, mutta paha se vasta periytyykin.

Hellstenin mukaan periytyy alkoholismi, väkivalta ja ylitiukka uskonnollisuus, ja nuo kolme vuorottelevat, ovat saman ilmiön eri puolia. Minun oman havaintoni mukaan periytyy myös tunnekylmyys, etäisyys lasten ja vanhempien välillä, puhumattomuus, kulissien pito ja muu teeskentely. Suvun suhteissa periytyy tyytymättömyys ja pettymys omiin lapsiin, kyvyttömyys yhteyden ja läheisyyden pitoon, valta-asetelmat, kilpailu ja suosikkijärjestelmät lasten tai muiden sukulaisten välillä ja niin edelleen.

Kun oma isä toimi itseä kohtaan näin, tahtomattanikin päädyn toistamaan samaa. Kun äiti puhui aina rumasti minusta, samaa vähättelyä ja arvostelua jatkoin. Minusta on riipaisevaa huomata, miten kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään omaa käytöstään, kyvyttömiä muuttamaan kulkua ja suuntaa. Luisumme suvun tuttua latua, vaikka kuinka aioimme muuta. Niin vain käy.

Muutos. Se kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ole koskaan helppoa. Muutos ei tule laiskanpulskeasti päättämällä. Se vaatii ravistelua, kipeää peiliin katsomista ja pimeiden puolien myöntämistä, kohtaamista. Useimmat eivät siihen edes pysty. Se on vain niin, että kaikkien kyky ei riitä. Jokainen sukupolvi tekee silti jonkun asian edellistä paremmin, sanoi eräs asiaa pohtimaan joutunut ystäväni. Toivon niin. Ihan meidän kaikkien takia.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Tammikuu ja uusi elämä


Tammikuussa alkoi minulla uusi elämä. Ei perinteisten elämäntapamuutoslupausten muodossa, koska niitä ei nyt
enää tarvitse antaa, vaan ihan konkreettisesti tuli todeksi se, mitä olen pitkään suunnitellut ja valmistellut.
Tutkinnon täydentäminen on onneksi kiitollista hommaa: ei tarvitse tehdä niin paljon, ei niin pitkästi.

Tämä on tarkoittanut hieman hämmentynyttä fiilistä ja sen ihmettelyä, että tässä sitä nyt ollaan, näitä katuja
kuljen. Rauhoittelen kärsimätöntä itseäni: "kaikki järjestyy". Myös oman minän hahmottelua hieman uuteen
järjestykseen. Ja toisaalta elämänrytmin muutosta. Rauhallisemmassa tempossa kulkemista, istumista ja
hengittämistä. Tämä tekee hyvää, kyllä. Kun vain ensin totun, pääsen alkuun.

Suunnittelen kalenterin täyteen opintoja. Saa nähdä, toteutuuko kaikki, mutta aion olla hyvin nopea. Aloitan
jokaisen päivän kahdeksalta. Kertaan luennon jälkeen muistiinpanoja ja nauran itselleni: en minä ikinä ennen
näin ole tehnyt. Tunnen syyllisyyttä, kun en lue koko ajan, vaikka vakuuttelen itselleni, että ei ole mitään
syytä olla hysteerinen. Kyllä nämä tulevat tehdyiksi. Kotona ei ole mahdollista opiskella, mutta ei se mitään.
Ei ole tarvettakaan, koska olen päivällä tehokas.

Paluuta entiseen ei ole, mutta mielenkiintoista on katsella ja kuunnella vierestä sitä elämänvaihetta, joka
itsellä on jo takanapäin. Olen ollut niin kärpäsenä katossa. Huvittaa, kun näen samoja ihmistyyppejä kuin
silloin joskus muinoin. Tunnistan samat joukot, samat hahmot, samat asetelmat. Kuuntelen heidän puheitaan
sivusta, havainnoin. Ei mitään uutta auringon alla.

Blogin kirjoittaminen tuntuu jäävän nyt vähiin, sillä aikaa ei ole enää niin paljon. En ota tästä paineita,
enhän ole ennenkään ottanut, ja kirjoitan, minkä verran innostaa ja minulle sopii. Hieman on myös sellaista
makua, että liekö tämä blogi minulle jo antanut sen, minkä olen halunnut. Saattaa olla, että vaihdan
toisenlaisiin kirjoittelumuotoihin.