Aurinko sielussani

En liioittele, kun sanon, että minulla on ollut elämässäni monia vaikeita vuosia. Oikeasti. Turha sanoa kauniisti, että haastavia, kun vaikeaa on ollut. Hienosti olemme pärjänneet, me, minä, perheeni ja ystäväni. Olemme sopeutuneet, ottaneet ilon irti niistä asioista, joista sen on saanut. Olen todellakin oppinut, kuka on tosi ystävä, kuka kääntää puukkoa haavassa, kuka katsoo kylmin silmin, kuka sanoo, että "on sitä vaikeaa ollut meilläkin" tai että "on meillä muutakin elämää". Se on niin klisee, että jyvät akanoista, mutta ainakin hyvät keskinkertaisista. Ihmiset näyttävät todellisen itsensä ja mitäpä siitä, hyvä niin.

Ja sitten tulee kevät, jona aurinko paistaa suoraan sieluun. Oikeasti, sydän menee ihan sykkyrään, kun ajattelen ja syvältä tajuan tämän. Ja päässä pyörii kysymys "voiko minulle käydä näin hyvin?". Onko tullut se aika, jolloin tulee hyvitystä, se lohtu viimeinkin, jonka aavistin? Ja että mitä minä teen nyt sitten toisin, että ansaitsen ja saan tämän? Tarvitseeko sitä ansaita? Ja väijyykö nurkan takana jokin, jos nyt on hyvä? Haluan ajatella, että ei väijy, ei väijy. Että elä, elä ihminen, ja nauti. Nauti onnestasi. Elämästäsi, joka on sinun.

Olen kovasti tehnyt töitä onneni eteen. Kun se on totta, päässä pyörii vain, että minulleko käy näin hyvin? Voiko käydä? Kaiken sen jälkeen tähän toi polku minut, ja nämä ihmiset ovat mukanani.

Hyvä ihminen

Kevät, linnunlaulu, kukannuput, seinän vieressä tuuleton aurinkoinen paikka. Kesään on reilu kuukausi. Odotamme omenapuun kukkia, kesäjuhlia, lasten lomaa ja shortsikelejä. Minun opiskeluissani on tiiviin rutistuksen aika, kunnes juhannuksen jälkeen keskityn lukemaan klassikoita kesäksi. Päivät soljuvat silti ystävällisesti, elämässäni on rauhallista, lämpöistä, vaikka ei hiljaista. Hyviä ihmisiä.

Olen tottunut pärjäämään itse. Ei ihan yksin, mutta pitkälti omin voimin kuitenkin. Avusta on pitänyt vähintäänkin maksaa. Olen itse mielelläni auttanut muita, se on tuntunut luonnolliselta. Vastaanottamaan apua en kuitenkaan ole tottunut. Onkin ollut hämmentävää ja ihanaa opetella. Pelkkä ajatus, että joku auttaa minua, on ollut suuri. Melkein riittävä. On tuntunut, että se riittää. Muuta ei oikeastaan tarvita kuin tieto, etten ole yksin vastuussa.

Olen oppinut jotain, mikä on varmasti tärkeä oppi elämässä. Ja se on, että tärkeää on vain hyvä sydän. Muilla asioilla ei ole väliä. Jos sinulla on rakkautta, sen mukana on kaikki. Aito rakkaus ei esitä ehtoja, ei vaadi tuloksia. Ja on totta harmaassa ja arkisessakin.

Voiko minulle käydä näin hyvin? Sitä kyselen itseltäni. Mutta siltä näyttää. Kiitollisuus versoo hiljaa minussa. Elämälle kiitos.

Pinnallisuudesta

Olen opiskelujeni myötä miettinyt viime aikoina fiktiivisiä hahmoja kaunokirjallisuudessa. Olen oppinut, että nykyaikaisessa kirjallisuudessa hahmot ovat yleensä niin sanotusti pyöreitä, eli sisältävät monenlaisia ominaisuuksia, joista osa on ristiriitaisiakin. Sen sijaan vanhemman perinteen hahmot ovat litteitä, eli heille ei ole ominaisuuksia annettu runsaasti eikä heidän sielunelämäänsä keskitytä välttämättä kuvailemaankaan sen kummemmin. Päähenkilö saattaa olla hieman monisärmäisempi tyyppi. Pyöreys ja sisäinen ristiriitaisuus persoonassa tuntuu nykylukijan näkökulmasta toki huomattavasti kiinnostavammalta kuin litteä persoonatyyppi.

Kun on kasvanut isommassa perheessä, voi jossain kohti havahtua huomaamaan, että tuntee perheenjäsenistään vain jonkun hyvin kapean kuvan. Isosisko on kapinoija, pikkuveli on runoilija, toinen sisko on kiltti ja avulias, toinen pikkuveli on sisäänpäin kääntynyt murjottaja. Ja muuta näistä henkilöistä ei sitten tiedäkään, eikä opi tietämään, pahimmassa tapauksessa. Suurperheessä ei välttämättä ole tilaa suurille egoille. On pakko olla ja antaa tilaa toisillekin, tai hengitystila loppuu. Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa.

Minua usein häiritsee ihmisten pinnallisuus. Tiedän, etteivät kaikki ole ristiriitaisia ja herkkiä syvien vesien kaloja kuten itse taidan olla, eikä sitä voi tietenkään kaikilta edes vaatia. Silti se, ettei ihmisestä saa mitään todellista irti vaikuttaa oudolta. Mietin, miksi tuo ihminen ei uskalla antaa itsestään mitään. Onko pinnallisuus keino suojautua, suojakuori? Pitääkö ihminen keskustelun kevyen kepeänä, juttelee vain joutavia, ettei jotain asiaa hänestä huomattaisi? Vai onko kenties niin, että hänessä ei olekaan mitään löydettävää, siellä pinnan alla ei ole yhtään mitään? Pelottavaa, jos niin olisi. Ja myös kyllästyttävää, jos mitään todellista ei irti saa. Mitä sinulle oikeasti kuuluu, mitä oikeasti ajattelet? Ajatteletko mitään?

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset uskalla kohdata toisen ristiriitaisuutta, monisärmäisyyttä ja vaikeasti ymmärrettävyyttä. Halutaan nähdä vain tietty puoli ja muista ei haluta tietääkään. Näin toimivat minun havaintojeni mukaan erityisesti he, jotka ovat itsensä kanssa kesken, raakileita tai muuten solmussa. "Älä kerro enempää, en kestä kuulla", se on viesti, joka sanotaan enemmän tai vähemmän suoraan. Aito kohtaaminen on minusta sitä, että molemmat antavat itsestään jotain, ja kuuntelevat, ottavat vastaan sen, mitä toinen on. On hienoa, jos ja kun tällaisia ihmisiä on elämässä.

Valintojen hinnasta

Voi olla, että olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmisten valinnoilla on hintansa. Olen miettinyt tätä hintaa taas viime aikoina. Mikä on minkäkin asian hinta omassa elämässäni, tai elämässä muutenkin. Ja mikä on sopiva ja mikä liikaa. (Enkä tarkoita vain rahaa, kun puhun hinnasta. Kalleimmat hinnat ovat aivan muuta kuin euroja.) Kun olen tietoinen valintani seurauksista, hinta tuntuu kohtuulliselta, vaikka kirpaisisikin. Jos en ole lainkaan tietoinen, hinta voisi tuntua väärältä. Voisi tuntua, että minua on huijattu. No, minä onneksi olen ehkä hieman liiankin tietoinen kaikesta.

Yksi asia on kirkastunut minulle selvänä. Se on liian kova hinta ihan mistä tahansa asiasta, että oma ihmisyytensä, luonteensa tai minuutensa olisi suljettava kokonaan tai osittain pois. Ei ole asiaa, joka olisi sen arvoinen, että sen vuoksi olisi hyvä elää vain osittain itsenään. Minä väitän näin. Kenenkään toisen mieliksi ei pitäisi olla vain viisikymmentäprosenttisesti minä. Se on liikaa pyydetty.

Valintojen maailmassa ei kaikkea voi saada. Mikä on kenellekin tärkeintä, tärkeämpää kuin toiset asiat. Asiat myös muuttuvat, me muutumme. Se on luonnollista, normaalia. Minä uskon kehitykseen, oppimiseen. Minusta ihmisen kannattaa ottaa elämänsä oppitunnit tosissaan ja kohdata ne rehellisesti. Todeta, että elämä nyt haluaa opettaa minulle tätä.

Tatuoitu

"Tosiaankin voit luottaa minuun"
"Ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään"
"Ajattelin heti, että meistä tulee hyviä ystäviä"
"Olen kertonut vain tämän asian"
"Olen kertonut vielä tämän ja tämän asian"
"Tätä on jatkunut jo puolitoista vuotta"
"En pysty lopettamaan"
"X:n avulla olen nyt päässyt pois tilanteesta, enkä puhu enää Z:lle"

Luottamuksen täystuhon lyhyt historia, ne repliikit, jotka muistan aina. Kun yritän ajatella, että joko olisin valmis päästämään irti ja antamaan anteeksi, muistan nuo. Sanottiin toki paljon muutakin, mutta ne jääköön siteeraamatta. Tiedän, koska olen kokenut, että kun ihminen on valmis antamaan anteeksi, se on helppoa. Tiedän, että anteeksi antaminen olisi juuri minulle hyväksi. Mutta tapahtunutta ei saa pois pyyhityksi. Eivätkä siihen liittyvät tunteet haihdu käskemällä pois, vaikka työstän asiaa paljon. On mahdotonta ymmärtää, mahdotonta hyväksyä.

Toiminnan taso on jo saavutettu. Vaikka tunteet jäykistävät hymyn ja vievät ilon naurusta, pystyn jo väkinäiseen. Sekin on jo hyvä. Voiko enempää pyytää? Tuleeko petturista uudelleen ystävää? En osaa sanoa.

Onko sitten tyhmää luottaa, uskoa ystävän sanoja, kertoa ajatuksiaan? Onko se hyväuskoinen hölmö, joka kertoo mitään sellaista, mitä joku voisi kertoa eteenpäin ja satuttaa ystäväänsä? Pitääkö ystävän kanssa olla aina varuillaan, varautua petokseen? Minä vastaan, mitä ajattelen: ei ole väärin luottaa. Maailma, jossa ei olisi lainkaan luottamusta, on mahdoton. En ole toiminut väärin, kun luotin. Se toimi väärin, joka luottamuksen petti. Aion luottaa vastakin, mutta en häneen. Vaatisi paljon työtä, rehellistä kohtaamista ja käsittelyä, että luottamus juuri häneen palautuisi. Epäilen, että puolimatkaan ei tulla vastaan. Itsekään en ole kyennyt ottamaan kuin vasta askeleen.

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa ajattelin näitä, mitä sydämeeni on rumasti tatuoitu.

Perintöongelmat

Olen jo pitemmän aikaa sitten oivaltanut mielestäni kiinnostavan ilmiön ihmiselämässä. Oivalluksesta on ehkä osin syytä kiittää Tommy Hellstenin kirjoja, joita olen lukenut useampia vuosien varrella. Muutama löytyy hyllystäkin. Hellsten puhuu nimittäin sukujen periytyvistä ongelmista. Toimintamalleista, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Malleista, jotka saamme verenperintönä, opimme vanhemmiltamme ja muulta lähipiiriltämme. Näitä tapoja toimia ei ole helppoa katkaista, vaikka ne olisivat miten vahingollisia, älyttömiä ja turhia. Toki ehkä periytyy hyväkin, ei sillä, mutta paha se vasta periytyykin.

Hellstenin mukaan periytyy alkoholismi, väkivalta ja ylitiukka uskonnollisuus, ja nuo kolme vuorottelevat, ovat saman ilmiön eri puolia. Minun oman havaintoni mukaan periytyy myös tunnekylmyys, etäisyys lasten ja vanhempien välillä, puhumattomuus, kulissien pito ja muu teeskentely. Suvun suhteissa periytyy tyytymättömyys ja pettymys omiin lapsiin, kyvyttömyys yhteyden ja läheisyyden pitoon, valta-asetelmat, kilpailu ja suosikkijärjestelmät lasten tai muiden sukulaisten välillä ja niin edelleen.

Kun oma isä toimi itseä kohtaan näin, tahtomattanikin päädyn toistamaan samaa. Kun äiti puhui aina rumasti minusta, samaa vähättelyä ja arvostelua jatkoin. Minusta on riipaisevaa huomata, miten kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään omaa käytöstään, kyvyttömiä muuttamaan kulkua ja suuntaa. Luisumme suvun tuttua latua, vaikka kuinka aioimme muuta. Niin vain käy.

Muutos. Se kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ole koskaan helppoa. Muutos ei tule laiskanpulskeasti päättämällä. Se vaatii ravistelua, kipeää peiliin katsomista ja pimeiden puolien myöntämistä, kohtaamista. Useimmat eivät siihen edes pysty. Se on vain niin, että kaikkien kyky ei riitä. Jokainen sukupolvi tekee silti jonkun asian edellistä paremmin, sanoi eräs asiaa pohtimaan joutunut ystäväni. Toivon niin. Ihan meidän kaikkien takia.

Tammikuu ja uusi elämä

Tammikuussa alkoi minulla uusi elämä. Ei perinteisten elämäntapamuutoslupausten muodossa, koska niitä ei nyt
enää tarvitse antaa, vaan ihan konkreettisesti tuli todeksi se, mitä olen pitkään suunnitellut ja valmistellut.
Tutkinnon täydentäminen on onneksi kiitollista hommaa: ei tarvitse tehdä niin paljon, ei niin pitkästi.

Tämä on tarkoittanut hieman hämmentynyttä fiilistä ja sen ihmettelyä, että tässä sitä nyt ollaan, näitä katuja
kuljen. Rauhoittelen kärsimätöntä itseäni: "kaikki järjestyy". Myös oman minän hahmottelua hieman uuteen
järjestykseen. Ja toisaalta elämänrytmin muutosta. Rauhallisemmassa tempossa kulkemista, istumista ja
hengittämistä. Tämä tekee hyvää, kyllä. Kun vain ensin totun, pääsen alkuun.

Suunnittelen kalenterin täyteen opintoja. Saa nähdä, toteutuuko kaikki, mutta aion olla hyvin nopea. Aloitan
jokaisen päivän kahdeksalta. Kertaan luennon jälkeen muistiinpanoja ja nauran itselleni: en minä ikinä ennen
näin ole tehnyt. Tunnen syyllisyyttä, kun en lue koko ajan, vaikka vakuuttelen itselleni, että ei ole mitään
syytä olla hysteerinen. Kyllä nämä tulevat tehdyiksi. Kotona ei ole mahdollista opiskella, mutta ei se mitään.
Ei ole tarvettakaan, koska olen päivällä tehokas.

Paluuta entiseen ei ole, mutta mielenkiintoista on katsella ja kuunnella vierestä sitä elämänvaihetta, joka
itsellä on jo takanapäin. Olen ollut niin kärpäsenä katossa. Huvittaa, kun näen samoja ihmistyyppejä kuin
silloin joskus muinoin. Tunnistan samat joukot, samat hahmot, samat asetelmat. Kuuntelen heidän puheitaan
sivusta, havainnoin. Ei mitään uutta auringon alla.

Blogin kirjoittaminen tuntuu jäävän nyt vähiin, sillä aikaa ei ole enää niin paljon. En ota tästä paineita,
enhän ole ennenkään ottanut, ja kirjoitan, minkä verran innostaa ja minulle sopii. Hieman on myös sellaista
makua, että liekö tämä blogi minulle jo antanut sen, minkä olen halunnut. Saattaa olla, että vaihdan
toisenlaisiin kirjoittelumuotoihin.