Lapsiperhearkea

Syysloma oli ja meni. Elettiin arkea ja juhlaa. Molemmissa omat rankkuutensa, niinkuin elämässä pikkulasten kanssa aina. Herätään aikaisin kukonlaulun aikaan, ollaan kipeitä, väsytään, ei haluta nukkua, ollaan nälkäisiä, ei haluta syödä, pestään, puetaan, kaadutaan ja tulee itkua, leikitään ja nauretaan. Pikkulapsiperheessä tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan saman päivän aikana.

Toisen lapsen kanssa tuo kaikki sujuu jouhevasti ilman suurempia jännityksiä, koska kaikki on jo tuttua. Toisaalta tekemistä on tuplasti. Lapset myös tappelevat. Kolmannen kanssa on kuulemma vielä helpompaa. En ehkä kuitenkaan tule ottamaan siitä selvää koskaan.

Meillä kotityöt ja lastenhoidot on jaettu aika tarkalleen tasan puolisoiden kesken. Olen ymmärtänyt, että näin on yleisesti nykyään perheissä, mutta ei toki varmastikaan kaikilla. On ollut aikoja, että jompi kumpi on ollut vähemmän kykenevä osallistumaan joihinkin töihin. Olemme silloin pystyneet joustamaan ja ottamaan enemmän vastuuta toisen osuudesta. Äitiyslomalla tilanne työnjaossa hieman muuttui, kun olin kotona lasten kanssa enemmän ja minulla oli siten aikaakin kotiin liittyville jutuille. Nyt olen taas töissä ja pakerramme puoliksi tätä kotityöpäivää leipätyön jälkeen.

Tietysti meillä on jonkinlaista työnjakoa. Toinen tekee useammin ruokaa, toinen tekee lähes aina pyykkihommaa. Toinen vaihtaa yleensä aina renkaat, toinen huolehtii pihatyöt. Tuo työnjako on tullut pitkälti mielenkiinnon tai ei-mielenkiinnon pohjalta. Jos toista kiinnostaa leipominen ja toista ei, ei liene epäselvää, kumpi leipoo.

Onhan tämä arki usein väsyttävää meille molemmille. Voimia on tärkeää kerätä irtiotoilla silloin tällöin yhdessä ja erikseen. Liikuntaa, ystäviä, omaa aikaa. Minä koen, että työn ja kodin asioiden yhteensovittaminen on tänä syksynä sujunut hyvin. Olen iloinen, että niin monet asiat ovat nyt sujuneet hyvin.

Hukkaan heitetty elämä?

Kävimme katsomassa Kansallisteatterissa Tsehovin näytelmän Vanja-eno tässä hiljattain. Näytelmä oli kokemuksena upea elämys, nostatti minussa paljon tunteita (itkin jo ennen puoliaikaa!!) ja ajatuksia, jotka edelleen kuplivat ja pohdituttavat. Sellainen on hyvä kulttuurielämys, epäilemättä. Vanja-enossa oli paljon vaikuttavia juttuja, Kansallisteatterin puitteet ja tehosteet, taitavien näyttelijöiden työ ja oma vapaahetki, kun kerrankin oli aikaa. Mutta myös Tsehovin näytelmän sisältö, ohjaajan ajatukset. Itkin näytelmän aikana, kun mietin, mikä on hukkaan heitetty elämä, ja että onko rakkaus hulluutta, väkivaltaa, kärsimystä ja kangastusta. Lahjakkuus, mitä se on ja mitä mielekäs elämä, toivo ja lohtu. Talletin mieleeni monia ajatuksia näytelmästä ja nyt olen mutustellut niitä kotimatkalla, kotona ja vieläkin palaan niihin.

Se on selvää, että elämässä on kärsimystä. Ja pahuutta. Sitä on paljon. Se, minkä oli tarkoitus olla kaunista ja ihanaa rakkautta, voi muuttua irvikuvaksi, vääntyneeksi kauhukertomukseksi rakkaudesta, kun elämä etenee ja aika kuluu. Voiko sitten jälkiviisaana sanoa, että se ei ollut oikeaa rakkautta, tai että se oli hukkaan mennyt elämä? Minä en ymmärrä, miksi hyvä Jumala sallii pahan, tai en pysty edes ajattelemaan, miten voisi kysyä tarkoitusta pahalle, kärsimykselle, elämän helvetille? Ei, se on kysymys, jonka edessä minä olen polvillani, koska en ymmärrä. Enkä sano, etteikö elämänsä kärsimysten takia saisi vihata, olla katkerakin. Ei, sitä en sano, enkä yritä selittää pois.

Mutta silti ajattelen, että niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee, on toivoa. En ole valmis sanomaan, että suurin toivein alkanut elämä olisi mennyt hukkaan, jos perille päästiin aivan eri paikkaan kuin minne oli aiottu. Eikö niin käy lähes jokaiselle, toisille vain karummin kuin toisille? Kyllä, joskus varmaan voi sanoa, että lahjani jäivät käyttämättä, onni lipui ohi, en tarttunut tilaisuuteeni ja ne menivät hukkaan. Mutta että koko elämä? Ei, en osaa ajatella niin. Koska elämä on valintoja. Se on joka päivä valintoja, ja useimmissa asioissa voi saada toisen tilaisuuden, tai että se, mikä meni ohi, voi tulla toisenlaisena vastaan uudelleen. Niin, nuoruutta ei saa takaisin. Aika kuluu. Mutta joka elää, voi valita uudelleen toisin, paremmin, itselleen oikeammin. Toivo, siitä tässä nyt puhutaan. Että aina on toivoa, jonka valo pilkistää savun ja pölyn keskelle savuavissa raunioissa.

Minä haluan uskoa, että onnetonkaan elämä ei ole mennyt hukkaan. Kuljin outoja teitä, enkä osaa sanoa, että miksi tulin tätä reittiä. Se ei ollut helppo tie, se oli helvetillinen. Mutta tulin tähän, missä nyt seison, ja olen nyt tämä, mikä olen. Tästä minä jatkan, eteenpäin.

Jatkan Tsehovin mutustelua. Ei tästä vielä valmista tullut.