Kun oikein silmiin katsotaan

Viime aikoina olen saanut oivalluksia. Olen alkanut ymmärtää asioiden toisen puolen, hyvän puolen. Nähdä sen, että jossakin nopeasti ajateltuna kurjassakin asiassa voi piillä siunaus, jonka ymmärrän vasta myöhemmin. Lapsuudenperheeseeni liittyy monta tällaista oivallusta viime aikoina. Olen tajunnut, että lapsuuteni köyhyys, perheeni asemattomuus ja se, että kasvoimme jokseenkin syrjässä muusta suvusta, on myös hyvä asia.

Me saimme kasvaa vapaana paineista, että pitäisi olla joku, tulla joksikin. Että pitäisi saavuttaa jotain, yltää johonkin tai ansaita tietyn verran, että kelpaisi. Ei, sellaisia paineita minun lapsuudenperheessäni ei ollut. Riitti hyvin, että opiskeli mieleisensä ammatin, pääsi töihin, perusti perheen, asui ja sai ruokaa pöytään. Kyllä, äitini toivoi, että opiskelisin opettajaksi, ja niin teinkin, ehkä enimmäkseen äidin toiveesta, mutta elämä on nyt osoittanut, että se oli viisas ratkaisu.

Suurperheessä kasvaminen ei päästä ketään perheenjäsenistään helpolla. Se on selvää, että epäkohtia oli, niistä olen kirjoittanut aiemmin varmasti riittävästi. Mutta hyvää, sitäkin on paljon. Meidän perheessä osataan keskustella. Ei tarvitse hyssytellä ja piilotella, nyt sanotaan asiat halki. Joskus riidellään, mutta myös sovitaan. Eri mieltä ollaan, eikä se uhkaa sukulaissuhdetta. Toistemme puolia pidämme, ja asiasta saa jokainen kritiikkiä ja neuvoja, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Minun sukuni on värikäs ja niin on hyvä. Olen oppinut arvostamaan näitä asioita perheessäni valtavasti.

Häpeä. Voisi ajatella, että lestadiolaisperheessä hävettäisi meitä pois poikenneita, mutta sitäkään en ole kokenut. Suurperheeseen mahtuu kaikenlaista, sattuu ja tapahtuu. Meidän perheessä kärsii mokata ilman, että sen jälkeen ei ääneen mainittaisi. Perheelleni voi huoletta kertoa, että rahat on loppu, että väsyttää, että ei jaksa, ilman että joutuisi jotenkin suvun häpeän kohteeksi, mustaksi lampaaksi. Toisenlaisiakin aikoja on ollut, mutta ihanaa, niistä voi oppia. Eivät mene perhekriisitkään hukkaan, niissäkin on oma oppinsa.

Monta hyvää oppia olen kotoa saanut. Niiden arvon ymmärrän, ja se kasvaa, kun aikuistun. Nousee kiitollisuus, ja se kasvaa hiljaa. Joissakin asioissa, lopulta aika tärkeissä asioissa, meni niinkuin pitikin.

Sisaruskateutta

Kun pikkuveli tuli perheeseen, tytär oli äärettömän mustasukkainen monta kuukautta. On edelleen, mutta ei ehkä enää niin äärettömän. Isän ja äidin jakaminen pikkuveljen kanssa oli kolme ja puolivuotiaaksi yksinoikeudella nauttineelle kova paikka. Jonkinlainen pohjakosketus oli vauvan ristiäisten aikaan. Pappi oli tullut käymään, oli tarkoitus keskustella kastemessusta ja suunnitella lauluja ja tekstejä. Tai olisi ollut, mutta keskustelusta ei tullut mitään, sillä tytär oli aivan pitelemättömän raivon vallassa. Hän istui sylissäni täysin ilman kiinni pitämistä, mutta huusi ja kirkui, että häneen sattui ja löi minua, äitiään. Arvelen, että mustasukkaisuus oli niin raju tunne hänelle, että se tosiaan tuntui kipuna. Lapselle aiheutti kipua, että hän ei enää ollut talon keskipiste, ainoa lapsi. No, vauva tuli kastetuksi vähemmälläkin keskustelulla. Ajattelin lämmöllä tuota tuttua pappia keskustelun jälkeen. Kaikkeen ne papitkin työssään joutuu.

On ollut huvittavaa, ja vähän hämmästyttävääkin huomata, miten pikkuvelikin osaa jo nyt olla mustasukkainen, kateellinen huomiosta siskolleen. Suu menee viivaksi, jos äiti kutittelee isosiskoa. Katseen ja vauvankielen viesti on selvä, vaikka pikkuveli ei vielä pahemmin puhu. Jo alle vuoden ikäinen osaa olla mustasukkainen vanhempien huomiosta. Sisaruskateus on siis mitä luonnollisin tunne, joka kuuluu lasten elämään, kun perheessä on useampi lapsi kuin yksi.

Ennen pikkukakkosen syntymää mietin, että rakkautta ei ole lapsille yhtä paljon vaan on rakkautta. Esikoiselle ei siis koskaan sanottu, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin pikkuveljeä. Lapsen maailmassa se olisi tarkoittanut vähempää kuin aiemmin. Molemmat lapset ovat minulle yhtä rakkaita, kun aikuisten kesken puhutaan, joten ajattelen, että rakkaus vain lisääntyi toisen lapsen myötä.

Tosiasiassa elämässä on kuitenkin niin, että aina kaikki perheen lapset eivät ole yhtä rakkaita. Se on tabu asia, että vanhemmilla voi olla suosikkilapsia. Lapsena joku pääsi aina helpommalla, tai ainakin tuntui, mutta aikuisenakin voi olla suosikkeja. Suosikkilapsen kohtelu herättää herkästi pahaa verta muissa sisaruksissa. Kyllä sitä toivoisi, että itse pystyisi aidosti rakastamaan ja olemaan läsnä, antamaan aikaa, molemmille. Tasapuolisinkin kohtelu jättää silti aina sijaa sisaruskateudelle.

Kuntosali-ilo

Voi mikä onni ja autuus, kun olen taas päässyt kiinni liikkumiseen. Pitkään tuntui, ettei kunnon liikunnan harrastaminen ole mahdollista, koska lapset. Käytäntö on osoittanut, että on mahdollista -ainakin näin kesällä- hyvinkin. Ostimme mieheni kanssa kesäloman loppuun jatkuvat salikortit ja olemme käyttäneet niitä paljon. Vuorotellenhan siellä on käytävä, sillä mikään lapsiparkki ei pitele meidän lapsia, valitettavasti. Mutta siitä ei lannistuta. Pikkulapsiperheen molempien vanhempien kuntoilun järjestäminen yli kolme kertaa viikossa on haastavaa, mutta ei silti mahdotonta.

Treenaaminen on kiitollista hommaa, sillä tuloksia tulee nopeasti. Ihan mahtavaa huomata, että hahaa, pystyn tähän liikkeeseen jo näin hyvin. Ilo on myös tuntea, että lihakset vahvistuvat. Tuloksia tulee ja se motivoi. Vauvamahan häipyminen ei minulle ole kummankaan lapsen jälkeen tapahtunut plop vain itsestään, mutta tällä kertaa olen ollut kärsivällinen enkä ole antanut mokoman ahdistaa. Se on vaan aikanaan treenattava pois ja se aika on nyt. Ei se tapahdu hetkessä treenaamallakaan, mutta kaikki aikanaan. Mahasta riippumatta on ihanaa liikkua!

Vielä en tiedä, onnistuuko työ-päiväkoti-arjessa kuntoilu ihan toivomallani tavalla, mutta jotain pitää yrittää. Voihan sitä tehdä kotitreeniäkin, lenkkeillä tai käydä jumpissa, jos salikortti tuntuu mahdottomalta. Liikunta on sitä kaivattua omaa aikaa. Se myös tekee minusta mukavamman, kärsivällisemmän, joten jo perheenikin takia on parempi sovitella aikaa liikkumiseen. On tärkeää, että saa hetken olla yksin, rauhassa, ajatella omiaan ja keskittyä vain itseensä. Sitä ei pikkulapsiperheen arjessa ole liiemmälti, ellei asiaa järjestä. Yritän järjestää.