Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kirppistelyä


Monen vuoden aikomisen jälkeen olen vihdoin saanut aikaiseksi alkaa viedä tavaraa kirppikselle myytäväksi. Äitiyslomalla on aikaa ja nyt tuntuu löytyvän siihen myös intoa ja tarmoa. Moni pieneksi jäänyt ihana tyttären vaate on löytänyt uuden omistajan kirppiksen kautta. Pojan vauvavaatteetkin ajattelin jo laittaa kiertoon. Ei niitä ole mitään järkeä säilöä laatikoissa kotinsa nurkassa. Lasten vaatteiden kiinnostavuus ei odottamalla kasva, päinvastoin pienenee. Siispä säästin vain muutamia myöhemmin haikeiltaviksi.

Kirjat tuntuvat kiinnostavan kirppispaikalla aika hyvin. Olemme laittaneet vanhoja kirjoja, levyjä ja elokuvia myyntiin niitäkin. Arvelisin, että miehet ostavat niitä herkemmin tai sitten naiset ostavat miehilleen kirjoja. Tämän voisi päätellä siitä, että pokkareita harrastavan mieheni kirjat ovat käyneet hyvin kaupaksi. Kirjahyllymme räjähtää, ellei sitä hieman harvenneta. Onneksi onkin löytynyt sellaisia kirjoja, joista olemme olleet valmiit luopumaan.

Omien vaatteiden myymiseen liittyy tiettyä haikeutta. Oi, tällainen ihanuus minulla oli joskus. Muistan mitä koin se takki päällä, se laukku olalla. Silloin olin siinä koossa, nyt alkaa olla utopiaa kuvitella, että pääsisin samaan uudelleen. Jonkun oikein klassisen mallisen vaatteen voin säästääkin tuleville polville, mutta enimmäkseen se ei kannata sekään. Kun ei ole vuosikausiin enää mahtunut johonkin kolttuun niin kiertoon vaan.

Aika vapauttavaa huomata, että tavarasta tosiaan pääsee eroon. Siitä tulee hyvä mieli, että sain aikaiseksi, ja viitsin tehdä tämän. Kasailen tavaraa nyt jo toiselle kirppiskerralleni lyhyen ajan sisällä. Ensimmäinen kerta onnistui niin hyvin, että haluan kokeilla taas. Myymättä jääneet pitäisi viedä suoraan hyväntekeväisyyteen lahjoitettaviksi. En tosin ole ihan siihen kyennyt. Otan sitten taas ensi kuussa uuden kirppispaikan ja kokeilen onneani sillä kertaa. :)

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Tunnen uuden kevään!


Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.