Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

maanantai 17. helmikuuta 2014

Hyväksyminen


Olen viime aikoina kirjoittanut mielessäni monta, monta blogitekstiä, mutta ne kaikki jäävät julkaisematta. Kirjoitan mielessäni, tai kirjoitan pöytälaatikkoon. Voihan se olla, että joku päivä julkaisen ne. Mene ja tiedä. Olen tehnyt jo pitemmän aikaa ajatustyötä ja pohdintaa asiassa, joka on ollut minulle suru ja pettymys, nostattanut vihaakin. On tuntunut epäreilulta, väärältä, ties miltä. Nyt olen tullut kohtaan, jossa ymmärrän, että tämä asia on vaan hyväksyttävä. Haluan päästä eteenpäin, jättää sen taakseni, tulla tyyneksi asian kanssa, vaikka se ei palaa enää ennalleen.

Hyväksyminen. Se, että hyväksyy muutoksen, tapahtuneen asian, ihmissuhteen tai tilanteen muutoksen. Hyväksyy, että nyt kävi näin. Että tämä tapahtui, tälle ei voi enää mitään. On turha rimpuilla asiaa vastaan, vaikka monenlaisia tunteita siihen liittyykin. Minun on vaikeaa hyväksyä monia asioita. Sitä, että jostakin ihmisestä paljastui puoli, jota en olisi uskonut olevankaan. Sitä, että olen saanut jonkin roolin, jota en mielestäni ansaitse, mutta josta olen pääsemättömissä. Sitä, että keskusteleminen ei auta. Sitä, että ihmiset ovat toisia kohtaan julmia, ilkeitä, epäluotettavia, ajattelemattomia... Joistakin on tiennyt sen aina, joku paljastaa todellisen karvansa vasta yllättäen. Silloin se tuntuu petokselta, järkyttää.

Olen hyvin luottavainen ihminen. Liian luottavainen. Elämä opettaa minua välillä kovalla kädellä varomaan ja katsomaan tarkemmin eteeni. Lopulta pystyy matkan päästä näkemään, että harmi, että sen piti mennä niin. Mutta minä opin, ja en toistanut samaa virhettä enää. Ainakaan niiden ihmisten kanssa.

Hyväksyminen vapauttaa. Kun pystyy hyväksymään asian, sen voi jättää taakseen. Tapahtunutta ei tarvitse pitää oikeana, mutta minusta on tärkeää ymmärtää, että sille ei voi enää mitään. Siitä seuraa asioita, muutoksia, mutta nekin on vaan hyväksyttävä. Ja sitten eletään eteenpäin. Tulee uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia näkökulmia ja kohtaamisia. Ehkäpä myös parempia. Oppia ikä kaikki.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tähyilyä eteenpäin


Voi miten nautin vauvasta, kerrankin osaan nauttia ja olen siitä iloinen. Samaan aikaan alkaa katse ja ajatus jo kulkeutumaan tulevaan syksyyn, eteenpäin. Maaliskuussa pitää hakea pojalle jo hoitopaikkaa, jos mielii saada, sanoivat. Se on niin pian. Silti niin on hyvä. Kokemuksesta tiedän jo, että kyllä me pärjätään, vaikka päivähoito alkaa. En ole kotiin jäävää sorttia. Valitettavasti ehkä, joku sanoisi, mutta niin se vain on. Mutta nyt, tästä hetkestä nautin.

Teen pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa kotikulmilla. Vauva nukkuu kolmekin tuntia kerralla. Kevät, kaunis sää ja luonto sekä kiirettömyys ovat kivoja asioita tavoittaa taas. Tuntuu samalta kuin silloin opiskelijana aikoinaan. Pidän edelleen kiinni päiväunistani aina, kun tilaisuus tulee, mutta enää ei väsytä niin paljon kuin aiemmin. Jaksan viedä tavaroita kirppikselle, alan siivota kaappeja. Mahtavaa, että saan sen tehtyä. Päätän laittaa pojan vaatteet nopeammin eteenpäin kuin tyttären kohdalla tein. Mitä niitä säästämään. Uusia saa niin helposti.

Vauva alkaa liikkua. Kääntyy, pungertaa, potkii. Pian se ei ole enää vauvakaan. Niitä harjoitusähellyksiä on niin hauska katsoa. Hän on kultainen, aurinkoinen, ihana lapsi. Huomaan paljon eroja persoonassa verrattuna isosiskoonsa. Tämän kanssa ei ole temppu eikä mikään istua kahvilla, syöttää huomaamatta ja jutella rattoisasti. "Seurusteluvauva", sanoo siskoni. Poika, hänen ihmeellisyytensä, herättää vauvakuumetta, huomaan. :)

Edelleen on paljon epävarmuutta, mutta suhtaudun siihen edelleen rauhallisesti. Mennään sitten niin, sekin on hyvä, katsotaan nyt. Ajattelen, että parempi näin. Olen oppinut rajani, enää en peleihin ala, vaan pidän rajoistani kiinni. Vaikuttaa koko ajan valoisammalta. Hyvän merkkejä.