Peili

Elämä on siitä jännä laji, että se tarjoaa useimmille meistä jatkuvasti tilaisuuksia katsoa peiliin. Ihminen mielellään tuudittuisi uneen, väistäisi tosiasiat ja jättäisi tekemättä sen, mitä pitää. Meillä on taipumusta yrittää sulkea todellisuudelta silmämme ja keksiä valheita ja satuja siitä, miten asiat ovat, ettei todellisuus tulisi niin kovana ja paljaana eteen. Joskus sitten käy niin, että matto vedetään alta, ja peiliin on pakko katsoa. Tässä sitä vain ollaan, tämä on totta, tämä on totta.

Opetan uskonnon tunnilla, että ihminen on ainoa laji, joka kykenee keksimään valheita perusteluiksi ja vieläpä uskomaan valheensa. Niin, se on kivuliaan totta. "Eihän se nyt niin vakavaa ole", "kaikki muutkin tekevät näin", "en voi muuta", "ei sitä kukaan huomaa", "ei se ketään satuta" ja niin edelleen selittelemme itsellemme. Syitä löytyy itsepetokselle. Kun ennenkin, niin miksei nytkin. Ja sitten aiemmin mahdollinen tulee mahdottomaksi. Seinä vastaan.

Mikä on sitten tie valoon ja vapauteen? Rehellinen pieliin katsominen. Opiksi ottaminen. On pakko muuttua. Asiat eivät voi jatkua niin tai näin kuin nyt on ollut. Tämä on totta, tämä on totta. On vihdoin ääneen sanottava, että näin kävi, auttakaa minua. Olen epäonnistunut, pettynyt, surullinen, rikkoutunut. Ja yleensä elämä korjaa: armoa riittää, saat toisen mahdollisuuden. Varjoista valoon voi olla pitkä matka, mutta se kannattaa käydä. Korjata suunta. Muuttua ja muuttaa elämäänsä.

Joulu lähestyy. Lämpimin ajatuksin. Armoa riittää.

Luonto tikanpojan

Isänpäivän aatto. Kaupungilla käveli nuori isä kahden lapsensa kanssa. Nuorempi istui vaunuissa ja kiljui niin, että katu raikui:"isi, isi!" "Joo", lapsen isä vastasi. Tulin hyvälle mielelle. Lapsi huusi huutamisen ilosta, ilman mitään epäilystä, etteikö isä olisi siinä. Niin lapset huutavat. Isää tai äitiä.

Minun isäni teki reissutyötä, kun olin pieni. Oli viikot poissa, viikonloppuina väsynyt. Isä jäi minulle etäisemmäksi kuin äiti. Muistan ne muutamat hiihtoretket, soutelut ja marjareissut melko tarkkaan, jotka isän kanssa pienenä olin. Isäni tuli isäksi kuten monet tuon ajan isät, ainakin niissä piireissä: nuorena, koska luonto tikanpojan. Tai toisin ilmaistuna: koska Luoja loi. Vanhemmuus oli hänelle perheen elättämistä. Olihan sitä siinäkin. Ehkä olisi halunnutkin olla enemmän läsnä, mutta olosuhteet ja oman isänsä malli olivat sellaiset. Nyt ajateltaisiin, että vanhanaikaiset.

Minun lasteni isä on perheen arjessa läsnä. Niistää ja pyyhkii siinä, missä äitikin. Ottaa vastaan kiukut, pettymykset, ilot, odotukset. Ei ole helppoa sekään. Minun lapsilleni isä on elämässä läsnä, todellinen. Lapsilleni se on normaalia, tavallista. Ansaitseeko siitä sankari-isän viittaa, jos ei äitikään? Varmaan on niin, että vasta tämä sukupolvi on täysin tasa-arvoinen.

Pikkulapsiperheessä elämä on hullunmyllyä. Isänpäivänäkin. Kakkua ei ole, ei maistu meille. Syömme jäätelöä. Juhlasta en tiedä, mutta yksi on varmaa. Se oli elämän paras päivä, kun meistä tuli vanhempia. Se onni kantaa ja kestää.

Painavat luut

Elämänmuutokseen liittyy paljon myös ajatustyötä. En halua muuttaa asioita niin, että jojotan vuoden tai kahden päästä entistäkin isompana vain siksi, että ajatustyö jäi tekemättä. Niinpä mietin itseäni, sitä miksi tulin siihen, mihin tulin ja miten käänsin suunnan. Miksi se nyt onnistui? Mitä olen aina ajatellut itsestäni ja mitä ajattelen nyt? Kyse ei ole mistään nälkädieetistä, nälkää en ole nähnyt, joten en ole kauhean huolissani. Pian on puoli vuotta takana, en ole lipsunut, ei ole mitään himoa ollut mihinkään ruokaan tai juomaan, kiloja on lähtenyt hirveästi, ja vielä lähtee.

Se, että näytän ihan erilaiselta, mutta tuntuu ihan samanlaiselta kuin aina on tuntunut, on jännittävä ristiriita. Vaaka näyttää samanlaisia numeroita kuin joskus silloin, kun olin nuori, nätti ja hoikka näin jälkiviisaana, silloin ei harmi kyllä siltä tuntunut. En ole tosiaankaan vielä ymmärtänyt, että olen nyt saman kokoinen kuin silloin ennen. Tunnetaso ei ole tajunnut sitä, en vaan tajua asiaa vielä. Puen päälleni vaatteita, jotka ei oo vuosiin mahtuneet, ihan kuin todistaakseni, että tää on totta. Vaatteet ei valehtele. Olen reilusti pienempi.

Luita. Siitähän siinä on kysymys. Otsaluuta, poskipäitä, solisluita, olkapäitä, kylkiluita, lantioluita, polvia. Ja lihaksia! Lihaksia, herranen aika, minulla. Hauis, se tuntuu levossakin! Reisilihakset. Pohkeet. Niitä ihmettelen jatkuvasti. Ei oo varmasti ikinä ollu tällaisia, näin vahvoja lihaksia. Pienesti suren, että silloin joskus ennen en osannut syödä oikein, kun treenasin kuitenkin paljon. Olishan sitä silloinkin ollut vaikka ja mitä mahdollista. Aina ennen ajattelin, että minulla on painavat luut. Nyt naurattaa, kun ne luut on jotenki keventyneet. Ei tunnu luut painavilta, ei.

Kuitenkin niin, että vaikka vaaka näyttäisi samoja numeroita, kuin ennen, en ole enää yhtään sama ihminen kuin silloin. Paperilla sama. Muuten aivan eri. Kokonaan muuttunut. Siitä muutoksesta olen iloisesti ylpeä. Vaiennan sen pienen ääneen, joka sanoo, että älä joutavia pidä itsestäsi ääntä. Hemmetti. Pidänpäs!

Lapsiperhearkea

Syysloma oli ja meni. Elettiin arkea ja juhlaa. Molemmissa omat rankkuutensa, niinkuin elämässä pikkulasten kanssa aina. Herätään aikaisin kukonlaulun aikaan, ollaan kipeitä, väsytään, ei haluta nukkua, ollaan nälkäisiä, ei haluta syödä, pestään, puetaan, kaadutaan ja tulee itkua, leikitään ja nauretaan. Pikkulapsiperheessä tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan saman päivän aikana.

Toisen lapsen kanssa tuo kaikki sujuu jouhevasti ilman suurempia jännityksiä, koska kaikki on jo tuttua. Toisaalta tekemistä on tuplasti. Lapset myös tappelevat. Kolmannen kanssa on kuulemma vielä helpompaa. En ehkä kuitenkaan tule ottamaan siitä selvää koskaan.

Meillä kotityöt ja lastenhoidot on jaettu aika tarkalleen tasan puolisoiden kesken. Olen ymmärtänyt, että näin on yleisesti nykyään perheissä, mutta ei toki varmastikaan kaikilla. On ollut aikoja, että jompi kumpi on ollut vähemmän kykenevä osallistumaan joihinkin töihin. Olemme silloin pystyneet joustamaan ja ottamaan enemmän vastuuta toisen osuudesta. Äitiyslomalla tilanne työnjaossa hieman muuttui, kun olin kotona lasten kanssa enemmän ja minulla oli siten aikaakin kotiin liittyville jutuille. Nyt olen taas töissä ja pakerramme puoliksi tätä kotityöpäivää leipätyön jälkeen.

Tietysti meillä on jonkinlaista työnjakoa. Toinen tekee useammin ruokaa, toinen tekee lähes aina pyykkihommaa. Toinen vaihtaa yleensä aina renkaat, toinen huolehtii pihatyöt. Tuo työnjako on tullut pitkälti mielenkiinnon tai ei-mielenkiinnon pohjalta. Jos toista kiinnostaa leipominen ja toista ei, ei liene epäselvää, kumpi leipoo.

Onhan tämä arki usein väsyttävää meille molemmille. Voimia on tärkeää kerätä irtiotoilla silloin tällöin yhdessä ja erikseen. Liikuntaa, ystäviä, omaa aikaa. Minä koen, että työn ja kodin asioiden yhteensovittaminen on tänä syksynä sujunut hyvin. Olen iloinen, että niin monet asiat ovat nyt sujuneet hyvin.

Hukkaan heitetty elämä?

Kävimme katsomassa Kansallisteatterissa Tsehovin näytelmän Vanja-eno tässä hiljattain. Näytelmä oli kokemuksena upea elämys, nostatti minussa paljon tunteita (itkin jo ennen puoliaikaa!!) ja ajatuksia, jotka edelleen kuplivat ja pohdituttavat. Sellainen on hyvä kulttuurielämys, epäilemättä. Vanja-enossa oli paljon vaikuttavia juttuja, Kansallisteatterin puitteet ja tehosteet, taitavien näyttelijöiden työ ja oma vapaahetki, kun kerrankin oli aikaa. Mutta myös Tsehovin näytelmän sisältö, ohjaajan ajatukset. Itkin näytelmän aikana, kun mietin, mikä on hukkaan heitetty elämä, ja että onko rakkaus hulluutta, väkivaltaa, kärsimystä ja kangastusta. Lahjakkuus, mitä se on ja mitä mielekäs elämä, toivo ja lohtu. Talletin mieleeni monia ajatuksia näytelmästä ja nyt olen mutustellut niitä kotimatkalla, kotona ja vieläkin palaan niihin.

Se on selvää, että elämässä on kärsimystä. Ja pahuutta. Sitä on paljon. Se, minkä oli tarkoitus olla kaunista ja ihanaa rakkautta, voi muuttua irvikuvaksi, vääntyneeksi kauhukertomukseksi rakkaudesta, kun elämä etenee ja aika kuluu. Voiko sitten jälkiviisaana sanoa, että se ei ollut oikeaa rakkautta, tai että se oli hukkaan mennyt elämä? Minä en ymmärrä, miksi hyvä Jumala sallii pahan, tai en pysty edes ajattelemaan, miten voisi kysyä tarkoitusta pahalle, kärsimykselle, elämän helvetille? Ei, se on kysymys, jonka edessä minä olen polvillani, koska en ymmärrä. Enkä sano, etteikö elämänsä kärsimysten takia saisi vihata, olla katkerakin. Ei, sitä en sano, enkä yritä selittää pois.

Mutta silti ajattelen, että niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee, on toivoa. En ole valmis sanomaan, että suurin toivein alkanut elämä olisi mennyt hukkaan, jos perille päästiin aivan eri paikkaan kuin minne oli aiottu. Eikö niin käy lähes jokaiselle, toisille vain karummin kuin toisille? Kyllä, joskus varmaan voi sanoa, että lahjani jäivät käyttämättä, onni lipui ohi, en tarttunut tilaisuuteeni ja ne menivät hukkaan. Mutta että koko elämä? Ei, en osaa ajatella niin. Koska elämä on valintoja. Se on joka päivä valintoja, ja useimmissa asioissa voi saada toisen tilaisuuden, tai että se, mikä meni ohi, voi tulla toisenlaisena vastaan uudelleen. Niin, nuoruutta ei saa takaisin. Aika kuluu. Mutta joka elää, voi valita uudelleen toisin, paremmin, itselleen oikeammin. Toivo, siitä tässä nyt puhutaan. Että aina on toivoa, jonka valo pilkistää savun ja pölyn keskelle savuavissa raunioissa.

Minä haluan uskoa, että onnetonkaan elämä ei ole mennyt hukkaan. Kuljin outoja teitä, enkä osaa sanoa, että miksi tulin tätä reittiä. Se ei ollut helppo tie, se oli helvetillinen. Mutta tulin tähän, missä nyt seison, ja olen nyt tämä, mikä olen. Tästä minä jatkan, eteenpäin.

Jatkan Tsehovin mutustelua. Ei tästä vielä valmista tullut.

Ihan oli itseä ikävä

Oodi elämänmuutoksille. Elämäntapojen ja muidenkin asioiden muutoksille. Viimeiset kuukaudet olen elänyt eri tavalla kuin ennen. Sen kyllä huomaa. Monella tapaa tuntuu ja myös näyttää hyvältä. Tämä raskauskilojen hävittäminen on nyt vain yksi muutos, mutta ehkä se näkyvin. Kiloja on lähtenyt paljon, ja myös mieli on kevyt ja iloinen. En ole vielä lopettanut, mutta tulosta on jo tullut ihan mukavasti. Ehkä julkaisen jonkun kuvankin sitten, kun projekti on päätöksessään. Ei se vielä ole.

Olen hämmästynyt, miten helposti muutos on käynyt. Ajattelin aluksi, että kokeillaan nyt lomalla, kyllähän se on lomalla helpompaa. Nyt olen saanut huomata, että arki ei ole mikään este, ei edes hyvä tekosyy. Liikkumaan pääsee, vaikka olis pieniä lapsia, kun vain menee. Kukaan ei työnnä ruokaakaan suuhun, ellei itse sitä sinne laita. Loppujen lopuksi se on ollut aidosti helppoa.

Olen jo aiemmin kertonut, miten olen oppinut pitämään rajoja yllä. Se on toinen osa näitä elämäni muutoksia. Olen oppinut rauhoittamaan pyörteet ympäriltäni. Lopettamaan joutavan, joka ei vie minnekään, ei anna mitään, ei auta mitään. Katselemaan tyynesti sivusta. Se on tuntunut valtavan hyvältä. Olen oppinut, että turha on vastata samalla mitalla takaisin. Anteeksikin voi antaa, mutta lähelleen ei tarvitse ottaa enää ikinä, jos ei halua. Se on ollut minulle helpotus. Ja olen antanut anteeksi. Antanut olla. Jättänyt taakse. Olen niin iloinen, että tämä tällainen on tullut mahdolliseksi.

Monesti tunnen itseni kovin nuoreksi. Minähän olenkin sitä. Kuulostelen itseäni, tunteitani, mielialojani, kroppaani. Oikeasti, on ollut ihan ikävä itseäni tällaisena. Olin jo melkein unohtanut, koska siitä on niin kauan. Minä en ole enää sama, ja sekin on hienoa. Tämä tie kannatti kulkea, tämä oppi ottaa. Elämäni ei ole entisensä, vaan se on parempi. Paljon, paljon parempi. Hetkessä on elämäni onni, kaikki. Näissä hetkissä.

Arkienkeleitä

Heikosti ja vielä vähän heikommin nukuttujen lukuisien öiden jälkeen arkipäivistä selviäminen vaatii priorisoimista. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene kuin välttämättömän. Työt ja arkiset kotityöt, jotka on pakko. Ei siinä oikein voi kukaan auttaa. On vain odotettava, että yöhuutaja kasvaa.

Mutta kyllä se lohduttaa ja ilahduttaa, kun minulle ojennetaan purkki hilloa ja pussillinen omenoita. "Ja jos mitenkään voin auttaa, ni sanot vain". Kiitos kiitos kiitos. <3

Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Elokuu tekee onnelliseksi

Laulan taas ylistyslauluani elokuulle. Viipyilevä lämpö, lempeä tuuli, rauhalliset uimaretket, naurava vauva ja hihkuva tytär. Minä uin ja taivaalla ovat poutapilvet kuin hattarat. Muutama päivä on vielä töiden alkuun, lapset jo opettelevat päivähoitoa. Ei itkenyt vauva, söi hyvin ja nukkui, olen niin helpottunut ja iloinen. Kaikki menee paremmin kuin uskalsin pyytää.

Pettymykset olen haudannut, unelmiani lykännyt. Eivät ne minnekään karkaa. On vain luotettava, että tulee parempi aika, oikeampi hetki. Kesä toi myös surua, jota seurasin sivusta. Ja ihmetystä. Tällainenko on elämä, näin kiivas, raju? Näinkö se päättyy? Alkamisen minä jo tiesin, olin nähnyt. Mietin, mitä siinä hetkessä tunsin, mitä joku tuntee, mitä ajattelee? Mietin pelkoa, mietin yksinäisyyttä. Mietin spontaania elettäni, että mistä se tuli.

Ja mielessä pyörähtää taas, että aika on kaikella. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kirjoittaa saarnaaja. Niin menee elämä, minun, jokaisen. Nieleskelen.

Kun mietin tätä hetkeä, kaikki on kuitenkin hyvin. Meidän elämä kulkee omaa latuaan, olemme me, minä, mieheni ja lapset. Omassa kodissa. Tiedän, että hetkessä on onni, hetkessä on kaikki. Lapsen poski, viltillä kerrotut sadut, uninen vauva, kypsät vadelmat pensaassa, niityllä lampaat ja pölisevä tie. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Muistan, miten elämäni tärkeällä hetkellä ajattelin carpe diem. Niin ajattelen taas. Carpe diem. Tässä ja nyt.

Kun oikein silmiin katsotaan

Viime aikoina olen saanut oivalluksia. Olen alkanut ymmärtää asioiden toisen puolen, hyvän puolen. Nähdä sen, että jossakin nopeasti ajateltuna kurjassakin asiassa voi piillä siunaus, jonka ymmärrän vasta myöhemmin. Lapsuudenperheeseeni liittyy monta tällaista oivallusta viime aikoina. Olen tajunnut, että lapsuuteni köyhyys, perheeni asemattomuus ja se, että kasvoimme jokseenkin syrjässä muusta suvusta, on myös hyvä asia.

Me saimme kasvaa vapaana paineista, että pitäisi olla joku, tulla joksikin. Että pitäisi saavuttaa jotain, yltää johonkin tai ansaita tietyn verran, että kelpaisi. Ei, sellaisia paineita minun lapsuudenperheessäni ei ollut. Riitti hyvin, että opiskeli mieleisensä ammatin, pääsi töihin, perusti perheen, asui ja sai ruokaa pöytään. Kyllä, äitini toivoi, että opiskelisin opettajaksi, ja niin teinkin, ehkä enimmäkseen äidin toiveesta, mutta elämä on nyt osoittanut, että se oli viisas ratkaisu.

Suurperheessä kasvaminen ei päästä ketään perheenjäsenistään helpolla. Se on selvää, että epäkohtia oli, niistä olen kirjoittanut aiemmin varmasti riittävästi. Mutta hyvää, sitäkin on paljon. Meidän perheessä osataan keskustella. Ei tarvitse hyssytellä ja piilotella, nyt sanotaan asiat halki. Joskus riidellään, mutta myös sovitaan. Eri mieltä ollaan, eikä se uhkaa sukulaissuhdetta. Toistemme puolia pidämme, ja asiasta saa jokainen kritiikkiä ja neuvoja, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Minun sukuni on värikäs ja niin on hyvä. Olen oppinut arvostamaan näitä asioita perheessäni valtavasti.

Häpeä. Voisi ajatella, että lestadiolaisperheessä hävettäisi meitä pois poikenneita, mutta sitäkään en ole kokenut. Suurperheeseen mahtuu kaikenlaista, sattuu ja tapahtuu. Meidän perheessä kärsii mokata ilman, että sen jälkeen ei ääneen mainittaisi. Perheelleni voi huoletta kertoa, että rahat on loppu, että väsyttää, että ei jaksa, ilman että joutuisi jotenkin suvun häpeän kohteeksi, mustaksi lampaaksi. Toisenlaisiakin aikoja on ollut, mutta ihanaa, niistä voi oppia. Eivät mene perhekriisitkään hukkaan, niissäkin on oma oppinsa.

Monta hyvää oppia olen kotoa saanut. Niiden arvon ymmärrän, ja se kasvaa, kun aikuistun. Nousee kiitollisuus, ja se kasvaa hiljaa. Joissakin asioissa, lopulta aika tärkeissä asioissa, meni niinkuin pitikin.

Sisaruskateutta

Kun pikkuveli tuli perheeseen, tytär oli äärettömän mustasukkainen monta kuukautta. On edelleen, mutta ei ehkä enää niin äärettömän. Isän ja äidin jakaminen pikkuveljen kanssa oli kolme ja puolivuotiaaksi yksinoikeudella nauttineelle kova paikka. Jonkinlainen pohjakosketus oli vauvan ristiäisten aikaan. Pappi oli tullut käymään, oli tarkoitus keskustella kastemessusta ja suunnitella lauluja ja tekstejä. Tai olisi ollut, mutta keskustelusta ei tullut mitään, sillä tytär oli aivan pitelemättömän raivon vallassa. Hän istui sylissäni täysin ilman kiinni pitämistä, mutta huusi ja kirkui, että häneen sattui ja löi minua, äitiään. Arvelen, että mustasukkaisuus oli niin raju tunne hänelle, että se tosiaan tuntui kipuna. Lapselle aiheutti kipua, että hän ei enää ollut talon keskipiste, ainoa lapsi. No, vauva tuli kastetuksi vähemmälläkin keskustelulla. Ajattelin lämmöllä tuota tuttua pappia keskustelun jälkeen. Kaikkeen ne papitkin työssään joutuu.

On ollut huvittavaa, ja vähän hämmästyttävääkin huomata, miten pikkuvelikin osaa jo nyt olla mustasukkainen, kateellinen huomiosta siskolleen. Suu menee viivaksi, jos äiti kutittelee isosiskoa. Katseen ja vauvankielen viesti on selvä, vaikka pikkuveli ei vielä pahemmin puhu. Jo alle vuoden ikäinen osaa olla mustasukkainen vanhempien huomiosta. Sisaruskateus on siis mitä luonnollisin tunne, joka kuuluu lasten elämään, kun perheessä on useampi lapsi kuin yksi.

Ennen pikkukakkosen syntymää mietin, että rakkautta ei ole lapsille yhtä paljon vaan on rakkautta. Esikoiselle ei siis koskaan sanottu, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin pikkuveljeä. Lapsen maailmassa se olisi tarkoittanut vähempää kuin aiemmin. Molemmat lapset ovat minulle yhtä rakkaita, kun aikuisten kesken puhutaan, joten ajattelen, että rakkaus vain lisääntyi toisen lapsen myötä.

Tosiasiassa elämässä on kuitenkin niin, että aina kaikki perheen lapset eivät ole yhtä rakkaita. Se on tabu asia, että vanhemmilla voi olla suosikkilapsia. Lapsena joku pääsi aina helpommalla, tai ainakin tuntui, mutta aikuisenakin voi olla suosikkeja. Suosikkilapsen kohtelu herättää herkästi pahaa verta muissa sisaruksissa. Kyllä sitä toivoisi, että itse pystyisi aidosti rakastamaan ja olemaan läsnä, antamaan aikaa, molemmille. Tasapuolisinkin kohtelu jättää silti aina sijaa sisaruskateudelle.

Kuntosali-ilo

Voi mikä onni ja autuus, kun olen taas päässyt kiinni liikkumiseen. Pitkään tuntui, ettei kunnon liikunnan harrastaminen ole mahdollista, koska lapset. Käytäntö on osoittanut, että on mahdollista -ainakin näin kesällä- hyvinkin. Ostimme mieheni kanssa kesäloman loppuun jatkuvat salikortit ja olemme käyttäneet niitä paljon. Vuorotellenhan siellä on käytävä, sillä mikään lapsiparkki ei pitele meidän lapsia, valitettavasti. Mutta siitä ei lannistuta. Pikkulapsiperheen molempien vanhempien kuntoilun järjestäminen yli kolme kertaa viikossa on haastavaa, mutta ei silti mahdotonta.

Treenaaminen on kiitollista hommaa, sillä tuloksia tulee nopeasti. Ihan mahtavaa huomata, että hahaa, pystyn tähän liikkeeseen jo näin hyvin. Ilo on myös tuntea, että lihakset vahvistuvat. Tuloksia tulee ja se motivoi. Vauvamahan häipyminen ei minulle ole kummankaan lapsen jälkeen tapahtunut plop vain itsestään, mutta tällä kertaa olen ollut kärsivällinen enkä ole antanut mokoman ahdistaa. Se on vaan aikanaan treenattava pois ja se aika on nyt. Ei se tapahdu hetkessä treenaamallakaan, mutta kaikki aikanaan. Mahasta riippumatta on ihanaa liikkua!

Vielä en tiedä, onnistuuko työ-päiväkoti-arjessa kuntoilu ihan toivomallani tavalla, mutta jotain pitää yrittää. Voihan sitä tehdä kotitreeniäkin, lenkkeillä tai käydä jumpissa, jos salikortti tuntuu mahdottomalta. Liikunta on sitä kaivattua omaa aikaa. Se myös tekee minusta mukavamman, kärsivällisemmän, joten jo perheenikin takia on parempi sovitella aikaa liikkumiseen. On tärkeää, että saa hetken olla yksin, rauhassa, ajatella omiaan ja keskittyä vain itseensä. Sitä ei pikkulapsiperheen arjessa ole liiemmälti, ellei asiaa järjestä. Yritän järjestää.

Viihdyttävää jalkapalloa

Sen jälkeen kun elämääni tuli elämäni mies kotiini tuli pysyvästi myös uusi asia: urheilu. Tuo minulle täysin uusi ja outo kuin vieras planeetta, jonka olin sanomalehdessä hypännyt yli ja sivuuttanut minua kiinnostamattomana valtaa nyt olohuoneen useiksi viikoiksi vuodessa. Olen sopeutunut. Hiihtoa ja jääkiekkoa seurasin joskus kouluaikana, mutta se jäi, kun lähdin opiskelemaan.

Niinä vuosina, joina tv ei kuulunut kotini huonekaluihin, en urheilua seurannut yhtään. Eikä kiinnostanut. Seurusteluvaiheessa taisin sitten alkaa pitkän tauon jälkeen vähän katsoa. Pitihän sitä, seurana. :)

On joitakin lajeja, jotka ovat alkaneet minua näiden muutosten jälkeen jopa ihan kiinnostaa. Jelena Isimbajevan draama seiväskisoissa jäi mieleen. Toinen on tämä nyt jo viikkoja jatkunut jalkapallo. Jalkapallo on sopivan verkkaisesti etenevä laji, jossa draama on enimmäkseen herrasmiesmäistä. Jalkapallomatsin lomassa voi jutella ja tehdä välillä jotain muutakin. Mikään urheilu ei kiinnosta minua siksi, että komeuksia tiirailisin, mutta jos on pakko valita, niin kyllä minusta jalkapalloilijat on kiinnostavampia kuin jääkiekkoilijat. Muutenkaan en jääkiekolle lämpeä: sen aggressiivinen pullistelu ei iske. Silloin teen jotain muuta.

Kun muutamia viikkoja on katseltu jalkapalloa, mieheni on sitä mieltä, että tätähän me jatkossa katsellaankin yhdessä. Njaa, voi olla, tai sitten ei. Hän joka tapauksessa katsoo, mitä tahtoo, ja minä mitä tahdon. Olen silti sitä mieltä, että on hyvä, että olemme erilaisia. Siinä voi saada vaikka vaikutteita, jotka ovat ihan hyväksi. :)

Kesälomahiukset

Elämä yllättää. Yhtäkkiä minulla onkin työpaikka syksyksi. :) Opiskelut siirtyvät odottamaan aikaa otollisempaa. Tuskin ne kokonaan peruuntuvat, mutta onhan sekin tietysti mahdollista. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta. Tuntuu, että tämä oli oikein, näin asioiden piti mennäkin. Kiitos elämä! Paljon on opittavaa, uutta, mutta olen intoa täynnä oppimaan.

Vietämme kesälomaa. Aika pitkälti se tapahtuu lasten ehdoilla. Retkeilemme lintutornille, kuljemme metsäpolkuja, käymme tivolissa ja uimahallissa... Serkkujen luona käymme myös. Se on lapsille tosi tärkeää. Lomareissut ovat vähissä ja kovin tavanomaisia, mutta ei se mitään. Ehkä sitten, kun he ovat vähän isompia. Kesälomaan kuuluu myös tavallinen ja tylsä, lepo. Tytär leikkii omilla leluillaan hienoja leikkejä. Ehdimme pelata palapelejä ja lautapelejä. Sadepäivänä lapsi hyppii sohvassa. Mikäpä siinä hyppiessä. :D

Olen antanut hiusteni kasvaa. Oma väri pilkistää jo pitkästi esiin. Mietin, että jos antaisi sen tulla takaisin. Kaikenlaiset lookit on jo kokeiltu, ei oikein huvita enää. Olen myös palaamassa pitkiin hiuksiin. Tuntuu, että olen monella tavalla taas entiseni, nuori ja voimakas minä. Tunnun itseltäni. Mietin vauvaa päiväunille työnnellessä, että eipä ole aikoihin tuntunut näin hyvältä. Seitsemän vuoden itseni etsintä taitaa olla ohi. Tämä tie piti kulkea, ja hyvä, että suunta on selvinnyt.

Valoja ja varjoja on elämä. Molempiin pitää suhtautua oikein. Jos kokeilisi kontrolloida yhä vähemmän ja heittäytyisi elämään. Antaisi vain mennä, luottaen että se kyllä kantaa. Tyyntyisi ajattelemaan, että niin on hyvä kuin käy. Hetkittäin saan sen kellumisen tunteen. Kuin kesäisessä hellesäässä olisi uimassa.

Matonpesuilo

Se aika kesästä, että pestään mattoja. Minä olen oppinut rakastamaan meidän Pielisjoen varressa sijaitsevaa matonpesulaituria. Sen rauhallista ja rentoa tunnelmaa, ihmisiä siellä, heidän ystävällisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, aurinkoa ja sitä fiilistä, mikä matonpesusta tulee.

Tänä vuonna olin matonpesussa tyttäreni kanssa. Söimme eväitä, hän leikki leikkikentällä, vähän yhdessä pesimme mattoja. Olen iloinen, jos pystyn välittämään tämän ihanan hetken lapselleni, jättämään tällaisen muiston. Jätin toisen erän mattoja tuonnemmaksi, että pääsen vielä sinne rauhassa mattoja kuuraamaan.

Puhdistautumista

Tänä keväänä siivoan kaappeja, järjestän, lajittelen, pesen ja kerään läjään pois heitettäviä kuin myös lahjoitettavia tavaroita. Tuntuu ihanalta luopua tavaroistaan. Miksi en ole luopunut näistä jo aiemmin, mitä nämä täällä tekevät? Turhaa, turhaa. Koen kotini siivoamisen myös mieltä puhdistavana. En enää pidä näitä täällä, nämä jätän jo pois, luovun ja heitän menemään. Sisustan siinä sivussa kotiani uudelleen ja huomaan, miten kivoja tavaroita minulla onkaan. En tarvitse uutta, minulla on jo. Niin ihana, kaunis koti. Rakas perhe. Olen onnekas, onnellinen.

Se, että on voimaa järjestellä kotia. On aikaa, mahdollisuus. Halua siivota ja järjestellä. Mietin sitä aikaa, kun vain työnsin tavaraa tavaran viereen. Ostin uutta, kun en löytänyt enää vanhaa. Se oli sitä aikaa. Hymyilyttää löytää kaapistaan kolmekymmentä kaunista huivia. Naurattaa. Voi minua! En tosiaan tarvitse uutta huivia. Huiveja riittää seuraaviksi vuosiksi todellakin. Tai sitten voin myydä osan pois. Täytyyhän naisen joskus joku kiva asuste saada.

Kaappien järjesteleminen vaatii aika paljon asioita, jotka ovat kohdallaan, että se onnistuu. Pikkuvauvan kanssa se ei minulta ole onnistunut. Työ on imenyt mehut minusta, en ole jaksanut. Lomallakaan en ole kyennyt. Mutta nyt minä pystyn. Olen saanut jalkani irti tahmeasta maasta. Vapautunut. Löytänyt ne omat rajani, osaan pitää niistä kiinni ja suojella itseäni. Kääntää selkäni sille, joka minua vahingoittaa. Olen saanut uutta voimaa. Tuntuu oikein hyvältä nyt.

Siispä minä heitän vanhaa tavaraa pois, monta säkillistä. Myyn, vien roskalavalle, suutarille, keräyslaatikkoon. Puhdistaudun. Elämä hymyilee.

Hammasitkuja

Meillä on ollut tässä vähän kaikenlaista kuluvana keväänä. Viimeiset pari kuukautta vauva on tehnyt hampaita, oppinut yhtä ja toista, itkenyt öisin ja valvottanut luonnollisesti vanhempiaan. On ollut muutakin haastetta elämässä, niistä kerron ehkä myöhemmin. En ole ehtinyt paljon kirjoitella, tai halunnut. Tunnelma on odottava, jännittynyt, väsynyt.

Eilen pelasimme tyttären kanssa muistipeliä ja muistin, että tähän ei ole ollut moneen hetkeen aikaa. Tytär on hyvä muistipelissä ja voitti minut taas. Tunnistaa kortit jo kulmien taitoksista. Nelivuotias on jo niin taitava kaikessa. Osaa käyttäytyä äitienpäivän jumalanpalveluksessa selvästi paremmin kuin viime vuonna. Kuuntelee, miettii, kyselee. "Äiti, mitä tarkoittaa menettää?". Ja painaa mieleen.

Toukokuu tarkoittaa minulle nyt odotusta. Valmistautumista. Aika paljon ponnistelua muutoksen toteuttamiseksi. Yritän malttaa olla kärsivällinen ja luottaa, että kyllä asiat taas järjestyvät. Ei mene kauan, kun on kesäkuu. Loma alkaa, ja voimme rauhoittaa elämän tahdin valvotuille öille paremmin sopivaksi. Luonto avautuu kevääseen silmieni edessä ilman hermoiluanikin. Omenapuu valmistautuu kukkimaan. Raparperi nousee. Tulppaanit ja krookukset kukkivat pihamaallamme. Minä pesen ikkunoita, patiota, lattioita. Eteenpäin, eteenpäin.

Loma. Se on niin kaukana vielä. Sitä ennen on niin paljon. Emme mieti sitä juurikaan. Katsotaan sitten. Ainakin serkkulaan viikoksi, se on luvattu.

Kirppistelyä

Monen vuoden aikomisen jälkeen olen vihdoin saanut aikaiseksi alkaa viedä tavaraa kirppikselle myytäväksi. Äitiyslomalla on aikaa ja nyt tuntuu löytyvän siihen myös intoa ja tarmoa. Moni pieneksi jäänyt ihana tyttären vaate on löytänyt uuden omistajan kirppiksen kautta. Pojan vauvavaatteetkin ajattelin jo laittaa kiertoon. Ei niitä ole mitään järkeä säilöä laatikoissa kotinsa nurkassa. Lasten vaatteiden kiinnostavuus ei odottamalla kasva, päinvastoin pienenee. Siispä säästin vain muutamia myöhemmin haikeiltaviksi.

Kirjat tuntuvat kiinnostavan kirppispaikalla aika hyvin. Olemme laittaneet vanhoja kirjoja, levyjä ja elokuvia myyntiin niitäkin. Arvelisin, että miehet ostavat niitä herkemmin tai sitten naiset ostavat miehilleen kirjoja. Tämän voisi päätellä siitä, että pokkareita harrastavan mieheni kirjat ovat käyneet hyvin kaupaksi. Kirjahyllymme räjähtää, ellei sitä hieman harvenneta. Onneksi onkin löytynyt sellaisia kirjoja, joista olemme olleet valmiit luopumaan.

Omien vaatteiden myymiseen liittyy tiettyä haikeutta. Oi, tällainen ihanuus minulla oli joskus. Muistan mitä koin se takki päällä, se laukku olalla. Silloin olin siinä koossa, nyt alkaa olla utopiaa kuvitella, että pääsisin samaan uudelleen. Jonkun oikein klassisen mallisen vaatteen voin säästääkin tuleville polville, mutta enimmäkseen se ei kannata sekään. Kun ei ole vuosikausiin enää mahtunut johonkin kolttuun niin kiertoon vaan.

Aika vapauttavaa huomata, että tavarasta tosiaan pääsee eroon. Siitä tulee hyvä mieli, että sain aikaiseksi, ja viitsin tehdä tämän. Kasailen tavaraa nyt jo toiselle kirppiskerralleni lyhyen ajan sisällä. Ensimmäinen kerta onnistui niin hyvin, että haluan kokeilla taas. Myymättä jääneet pitäisi viedä suoraan hyväntekeväisyyteen lahjoitettaviksi. En tosin ole ihan siihen kyennyt. Otan sitten taas ensi kuussa uuden kirppispaikan ja kokeilen onneani sillä kertaa. :)

Tunnen uuden kevään!

Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.

Nyt vapaa olen

Tänään julkistettiin Joensuussa Topi Linjaman toimittama kirja Nyt vapaa olen. Olen mukana kirjassa omalla tarinallani yhtenä noin kahdestakymmenestä kirjoittajasta, kuten sieltä sivuilta ilmenee. Valtaosa kirjoittajista kirjoittaa nimimerkillä, mutta mukana on viisi omalla nimellään kirjoittavaa. Oma tie ja sen valinta on kerrottu runon, maalauksen tai tarinan muodossa. Tarinoissa on paljon samaa, paljon minulle tuttua. Jopa sanavalinnat ovat monilla samoja.

Kokemus herätysliikkeestä irtautumisesta on suuri, lähdön hetkellä ihminen on yksin kuin kuoleman hetkellä. Kuolemana sitä moni vanhoillislestadiolainen pitääkin eikä se muutos tapahdu jälkiä jättämättä: ystävät etääntyvät toisistaan, suku karsastaa, elämä ja usein jopa koko identiteetti menee uusiksi. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Alkaa uusi aika, jonka alku on usein hyvin vaikeaa. Irtautuminen herätysliikkeestä ei ole helppoa, ei vaivatonta, eikä se aina heti tarjoa edes parempaa alun euforian jälkeen. Mutta se on silti usein se itselle oikea ratkaisu, oman elämän alku ja valinta, joka kuitenkin lopulta on hyvä.

Miksi tästä sitten pitää taas puhua ja kirjoittaa? Siksi, että vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuu tänäänkin joku, joka tuntee olevansa elämässä ja maailmassa aivan yksin. Joku, jota pelottaa, ahdistaa, surettaa, itkettää. Joka tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös iloa, riemua, vapautta, onnea, ylpeyttä, hilpeyttä. Irtautumisen tunnecocktail on valtava, ja siihen olisi hyvä olla jonkinlaista vertaistukea tarjolla. Minä halusin kertoa oman tarinani, koska olen kulkenut läpi syvän veden. Minä, joka olen jo niin sinut menneen kanssa, että en koe itseni vuoksi kirjoittavani, vaan niiden, jotka tarvitsevat kuulla, että tästä kuule selviää hengissä. Että tulee päivä, jolloin tajuat, että näin tämän piti mennä, tässä on hyvä, elämä kantaa.

Toivottavasti kirjasta saavat jotain myös he, jotka eivät ole koskaan kuuluneet lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ja he, jotka haluavat kuulua siihen jatkossakin. Toivottavasti kirja laajentaa ymmärrystä. Avaa silmät kärsimykselle, mutta myös molemmin puoliselle kunnioitukselle. Ei niin, kuin perinteisesti on ollut, että lähtijän osa on vaieta. Ilman katkeruutta ja häpeää voin kertoa tarinani. Jos haluatte, lukekaa se tuosta kirjasta.

http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kotimaa-pro-vanhoillislestadiolaisten-irtautumiskertomuksista-kirja/#comments

ps. Asialliset kommentit tähän aiheeseen julkaisen. Nimimerkillä kommentoiminen houkuttaa, mutta mikään kaatopaikka mun blogi ei ole sille palautteelle.

Brysselin terveisiä

Matka Brysseliin on tehty ja onnistui oikein hyvin. Kannoin poikaa Manducan kantorepussa, koska matkarattaista ei mukulakivikatuisessa kaupungissa olisi ollut juuri iloa. Vauva matkusti mukana mallikkaasti eikä osoittanut pahempia väsymisen merkkejä ennen kuin vasta viimeisten kilometrien aikana lähellä kotia. Totesin, että minulla on hyvin kärsivällinen ja joustava vauva, ja vaikka olin sen jo tiennytkin, nyt viimeistään se sai varmistuksen. Ostin tuliaisiksi kotiin enimmäkseen kivoja lastenvaatteita. Keski-Euroopassa poikien valikoimakin on huomattavasti monipuolisempi kuin täällä meillä.

Lentomatkustaminen vauvan kanssa oli oikein mukavaa, palvelu pelasi lähes täydellisesti. Paluumatkalla oli pieniä vaikeuksia, kun soseruoka pääsi menemään vähiin ja Amsterdamin lentokentältä eikä lentokoneesta sosetta sitten löytynytkään vauvalle. Vauvan kanssa matkustaessa kannattaa tosiaan varata ruokaa riittävästi, koska sitä ei sitten välttämättä mistään saa. Pärjäsimme tällä kertaa onneksi maidolla, mutta hieman nälkäinen vauva taisi silti olla. Poika nukkui nousujen ja laskujenkin aikana. Ilmeisesti häntä ei ilmanpaineen muutokset korvissa häirinneet.

Brysselissä oli kaunista ja keväistä. Pääsin elvyttämään ranskankielen taitojani, ja ihan hyvin sujui. Matkakuume sieltä sai vain lisäsytykkeitä. Jospa perhelomalle ensi kerralla, kun tämä vauvan kanssa näin hyvin sujuu.

Hyväksyminen

Olen viime aikoina kirjoittanut mielessäni monta, monta blogitekstiä, mutta ne kaikki jäävät julkaisematta. Kirjoitan mielessäni, tai kirjoitan pöytälaatikkoon. Voihan se olla, että joku päivä julkaisen ne. Mene ja tiedä. Olen tehnyt jo pitemmän aikaa ajatustyötä ja pohdintaa asiassa, joka on ollut minulle suru ja pettymys, nostattanut vihaakin. On tuntunut epäreilulta, väärältä, ties miltä. Nyt olen tullut kohtaan, jossa ymmärrän, että tämä asia on vaan hyväksyttävä. Haluan päästä eteenpäin, jättää sen taakseni, tulla tyyneksi asian kanssa, vaikka se ei palaa enää ennalleen.

Hyväksyminen. Se, että hyväksyy muutoksen, tapahtuneen asian, ihmissuhteen tai tilanteen muutoksen. Hyväksyy, että nyt kävi näin. Että tämä tapahtui, tälle ei voi enää mitään. On turha rimpuilla asiaa vastaan, vaikka monenlaisia tunteita siihen liittyykin. Minun on vaikeaa hyväksyä monia asioita. Sitä, että jostakin ihmisestä paljastui puoli, jota en olisi uskonut olevankaan. Sitä, että olen saanut jonkin roolin, jota en mielestäni ansaitse, mutta josta olen pääsemättömissä. Sitä, että keskusteleminen ei auta. Sitä, että ihmiset ovat toisia kohtaan julmia, ilkeitä, epäluotettavia, ajattelemattomia... Joistakin on tiennyt sen aina, joku paljastaa todellisen karvansa vasta yllättäen. Silloin se tuntuu petokselta, järkyttää.

Olen hyvin luottavainen ihminen. Liian luottavainen. Elämä opettaa minua välillä kovalla kädellä varomaan ja katsomaan tarkemmin eteeni. Lopulta pystyy matkan päästä näkemään, että harmi, että sen piti mennä niin. Mutta minä opin, ja en toistanut samaa virhettä enää. Ainakaan niiden ihmisten kanssa.

Hyväksyminen vapauttaa. Kun pystyy hyväksymään asian, sen voi jättää taakseen. Tapahtunutta ei tarvitse pitää oikeana, mutta minusta on tärkeää ymmärtää, että sille ei voi enää mitään. Siitä seuraa asioita, muutoksia, mutta nekin on vaan hyväksyttävä. Ja sitten eletään eteenpäin. Tulee uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia näkökulmia ja kohtaamisia. Ehkäpä myös parempia. Oppia ikä kaikki.

Tähyilyä eteenpäin

Voi miten nautin vauvasta, kerrankin osaan nauttia ja olen siitä iloinen. Samaan aikaan alkaa katse ja ajatus jo kulkeutumaan tulevaan syksyyn, eteenpäin. Maaliskuussa pitää hakea pojalle jo hoitopaikkaa, jos mielii saada, sanoivat. Se on niin pian. Silti niin on hyvä. Kokemuksesta tiedän jo, että kyllä me pärjätään, vaikka päivähoito alkaa. En ole kotiin jäävää sorttia. Valitettavasti ehkä, joku sanoisi, mutta niin se vain on. Mutta nyt, tästä hetkestä nautin.

Teen pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa kotikulmilla. Vauva nukkuu kolmekin tuntia kerralla. Kevät, kaunis sää ja luonto sekä kiirettömyys ovat kivoja asioita tavoittaa taas. Tuntuu samalta kuin silloin opiskelijana aikoinaan. Pidän edelleen kiinni päiväunistani aina, kun tilaisuus tulee, mutta enää ei väsytä niin paljon kuin aiemmin. Jaksan viedä tavaroita kirppikselle, alan siivota kaappeja. Mahtavaa, että saan sen tehtyä. Päätän laittaa pojan vaatteet nopeammin eteenpäin kuin tyttären kohdalla tein. Mitä niitä säästämään. Uusia saa niin helposti.

Vauva alkaa liikkua. Kääntyy, pungertaa, potkii. Pian se ei ole enää vauvakaan. Niitä harjoitusähellyksiä on niin hauska katsoa. Hän on kultainen, aurinkoinen, ihana lapsi. Huomaan paljon eroja persoonassa verrattuna isosiskoonsa. Tämän kanssa ei ole temppu eikä mikään istua kahvilla, syöttää huomaamatta ja jutella rattoisasti. "Seurusteluvauva", sanoo siskoni. Poika, hänen ihmeellisyytensä, herättää vauvakuumetta, huomaan. :)

Edelleen on paljon epävarmuutta, mutta suhtaudun siihen edelleen rauhallisesti. Mennään sitten niin, sekin on hyvä, katsotaan nyt. Ajattelen, että parempi näin. Olen oppinut rajani, enää en peleihin ala, vaan pidän rajoistani kiinni. Vaikuttaa koko ajan valoisammalta. Hyvän merkkejä.

Ihanan tylsä elämä

Minulla on taipumus tallettaa ystävieni sanoja mieleeni ja maistella niitä pitkäänkin tapaamisen jälkeen. Joku voi unohtuakin joksikin aikaa ja yhtäkkiä ystävän sanat sitten pulpahtavat pintaan. Näin kävi taas hiljattain. Ystäväni totesi, että hän toivoo mahdollisimman tavallista ja tylsää elämää. Niin tylsää kuin vain voi saada. Se oli hienosti sanottu, ja tänään olen miettinyt noita sanoja.

Että tylsä elämä, sitä kai pidetään jotenkin kamalana asiana, mutta mitä se oikein edes on? Mitä on tylsä elämä? Lapsi marisee säännöllisesti, että on tylsää. :) Tylsä on turvallista, rauhallista, draamatonta, tavallista, kodikasta. Hyvää elämää. Kylläpä ystäväni onkin viisas, kun hoksaa toivoa tylsää elämää. Minäkin toivon! Hyvää elämää, jossa tavalliset asiat toistuvat tasaisena ketjuna.

Eikä se tylsä tarkoita välttämättä sitäkään, että pitäisi paikoillaan pysyä tai yksin olla. Tylsään elämään liittyy ihan tavallisia perhetapahtumia, juhlia, tavallisia matkoja ja tapaamisia, ystäviä, tavallisen hyviä hetkiä. Tylsässä elämässä leivotaan, siivotaan, leikitään, riidellään, sovitaan, ostetaan mitä tarvitaan, myydään pois, matkustetaan, synnytään, kuollaan. Niin kuin siinä hienossa ja ihmeellisessäkin elämässä muuten. Kaikilla meillä on arkemme. Hieno ja ihmeellinenkin muuttuu arkiseksi aikanaan, kun riittävän monesti on toistettu. Asioilla on kääntöpuolensa. Kulisseilla taustansa. Asioilla hintansa. Aina.

Tylsää elämää voi elää onnellisena. Tavallista, keskiluokkaista, arkipäiväistä elämää. Minusta tuntuu, että minun elämästäni on tulossa ihanan tylsä elämä. Enkä minä muuta edes pyydä.

Vanhasta vuodesta opin

Uusi vuosi ja jo joulunaika on minulla aikaa, jolloin mietin vuosien ketjua ja kulunutta vuotta. Ajattelen oman elämäni polkua, ja pohdin, mihin se kaartuu siellä, minne en vielä näe. Kulunutta ja tulevaa vuotta puntaroin mielessäni hiljaksiin. Mietin, mitä hyvää ja aihetta kiitollisuuteen, mitä opin, mitä kuormaa kannan uuteen vuoteen. Aina sitä jotain, tänäkin vuonna. Mutta koko ajan vähemmän, ja siitä olen iloinen.

Elämäni keskiössä on oma perheeni, rakas puoliso ja lapset. Heistä tunnen kiitollisuutta ja onnea silloinkin, kun vauva valvottaa, en jaksa kovin hyvin, tulee kränää pikkuasioista ja muuta arkista. Mikä onni, että minulla on heidät. Myös rakkaat siskoni ovat minulle valtavan tärkeitä. Tiedän, että he tukevat, kannustavat, lohduttavat, tulevat apuun tarvittaessa ja sanovat suoraan, kun sitä tarvitaan. Olen valtavan rikas, kun minulla on heidät. Siskot pysyvät, vaikka muut asiat muuttuisivat.

Kuluneena vuonna tapahtui jotain, mitä en uskonut voivan tapahtua. En ole salannut sitä, että minulla on ollut vaikeat välit vanhempiini jo vuosien ajan. Olin varma, että se asia ei siitä muutu ja olin jo hyväksynyt sen. Sitten tapahtui jotain, joka sai minut näkemään asian toisin. Tajusin, että kaikesta siitä kurasta huolimatta he ovat vanhempiani, joilla on myös hyvät puolensa ja vahvuutensa. Kaikki on niin suhteellista. Sen ymmärtäminen avasi umpisolmun: me teimme sovinnon. Myönsimme, että kukaan ei tässä onnistunut, virheitä tuli kaikille, puhuimme niistä, pyysimme anteeksi. Ja tilanne on korjaantunut. Kun on vuosia ollut se tilanne, että yhteyttä ei ole ollut, muutos todella tuntuu. On ihmeellistä, että tämä saattoi tapahtua. Olen siitä valtavan kiitollinen. Opin, ja uskon, että niin oppivat myös vanhempani, tästä kaikesta valtavasti. Rakkaus on palautunut, ja myös kunnioitus. Epäkohtia on ollut ja on, mutta niistä voidaan toivottavasti vähitellen puhua.

Kuluneena vuonna opin paljon omista rajoistani. Myös siitä, että pitäisi luottaa enemmän vaistoonsa ja tunteisiinsa. Yhä vain enemmän.

En tiedä, mihin suuntaan olen kulkemassa. Epävarmuutta on paljon. Olen kuitenkin nyt rauhallinen. Äitiysloma on ollut hyvää aikaa ottaa etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Hieman jo tiedän, mutta suunta on edelleen hukassa. Se löytyy, minä luotan siihen. Voi olla, että nyt on vain aika muutokselle. Siltä se tuntuu. Mutta mitä sitten tapahtuu, en tiedä.

Tulevasta vuodesta tulee mielenkiintoinen. Vuoden päästä olen taas viisaampi, se on hieno asia. Vuoden päästä meillä on reilu yksivuotias ja pian viisivuotias. Minun elämäni palikoita asetellaan tänä vuonna uudelleen. Hyvällä tavalla, uskoisin.

ps. Matkoja on suunnitteilla muutaman vuoden tauon jälkeen. Yhdet lentoliput on ostettu, toisesta matkasta alustavasti sovittu. Mukavaa!