Aikuistuminen

Kirkkaat syysvärit puissa, lempeä auringonvalo, raikas tuuli. Kuljen kaupungin katuja ja ajattelen elämääni. Tuntuu hyvältä olla minä. Olen onnellinen siitä, mitä minulle on annettu. Kiitollinen mieli siitä kasvusta, jota olen saanut kokea. Ajattelen, että olen minä vaan aika hyvä ja sitkeä nainen, kulkenut läpi monien vaiheiden, selvinnyt yhdestä ja toisesta. Itkenyt kasvukipujani paljon, mutta varmasti se tarvittiin. Samaan aikaan herkkä ja vahva, luova ja ajatteleva. Minä olen minä, ja saan olla, haluan olla. Minua ei minkään valtakunnan muotteihin pakota enää kukaan, turha yrittääkään. Se aika meni jo.

Olen oppinut paljon, virheistänikin. Ei kai kukaan ole virheetön, en ainakaan minä, ja minun ei ole sitä vaikea myöntää. Anteeksi pyydän, kun siltä tuntuu. Olen halunnut säilyttää lapsuudenkodista oppimani anteeksipyytämisen ja antamisen, ja sen, että anteeksi annettuja ei muistella joka riidassa. Arvostan sitä ajatusta korkealle, ainakin silloin kun sitä ei käytetä minkään asian peittelyyn tai sillä estetä puhumasta asioista. Se on ollut minulle yllätys, miten harva osaa antaa anteeksi, tai edes pyytää. Vaikka kuinka olisi toista ehkä tahtomattaankin loukannut, takerrutaan vain siihen, että eihän tässä mitään pahaa ole tarkoitettu eikä siksi tarvitse anteeksikaan pyytää. On vain niin vaikeaa katsoa peiliin.

Olen kauhean ylpeä miehestäni. Minulla on kerta kaikkiaan hyvä ja sopiva mies, parempi ei olisi voinut kohdalle osua. Olemme molemmat kasvaneet viimeisten vuosien aikana aikuisiksi. Onnellista on se, että kasvaa on saanut yhdessä, oppia ja kehittyä. Ei, helppoa se ei ole ollut, mutta ongelmat ovat olleet meidän ulkopuolella. Tiedän, että siitä saa olla kiitollinen, etteivät elämän ongelmat ole meidän väliin tulleet. Ei kenenkään elämä ole ainaista myötätuulta ja myötämäkeä. Ei kuulu ollakaan. On hieno asia, jos rakkaus ei vastoinkäymisissä hyppää ensimmäisenä ikkunasta ulos. Niin, se on vain vahvistunut.

Tämä on hyvä elämä ja tämä hetki. Rakkaat on niin rakkaita, oma perheeni parasta mitä on, tästä hetkestä ja elämäntilanteesta olen vihdoin onnellinen. Tulevaisuus tuntuu ystävälliseltä ja hyvältä minulle. Jumala tuntuu olevan lähellä minua.

Kädet multaan

Lähestyvä vauvan toimitusaika aiheuttaa monilla odottajilla niin sanottua pesänrakennusvimmaa. Minä en enää taivu suurempiin siivousoperaatioihin, vaikka sitä riittäisi, mutta puutarhatyöt ovat ilo, johon tartun mielelläni. Eihän sitä tiedä, vaikka pian olisi jo aika, ja syyskukat jäisivät laittamatta. Sitä en halua. Ulkona lempeässä syyskesän säässä hääräily rauhoittaa ja lohduttaa. Kesäkukkien raatoja tuntuu hyvältä viedä pois, ja laittaa uusia syksyisiä tilalle. Tänä vuonna ehdin paikalliselle puutarhalle hakemaan riippuvaa hopealankaakin ennen kuin se myytiin loppuun. Luulenpa, että näistä kukista on vielä paljon iloa, kun väsyneenä vauvaani hoivailen syksyn mittaan. Kukat ovat minulle iso ilon aihe, vuodenajasta riippumatta.

Ja sitten vain kynttilöitä pihalle palamaan, kun ilta pimenee. Syksy saa tulla.

Sellainen haaveilija

Esikoista odottaessa minusta tuntui, että raskaus teki minusta äitieläimen. Tuntui, että oma persoonani hävisi vauvan odottamisen myötä. Hävisi kokonaan se, kuka minä olen, enkä kuullut omaa ääntäni enää ollenkaan. En voinut ajatella enkä puhua ohi vatsani, en tunnistanut enää itseäni. Olin joku, joka ei ollut minä. Nyt minusta ei tunnu siltä yhtään. Nytkin etsin itseäni, haen sitä, kuka olen ja mitä minusta tulee, mutta kuulen oman ääneni. Kuulen omat ajatukseni, ja vaikka minulla on sylissäni kiemurteleva ja sätkivä vatsani, se ei valtaa koko minua ajatuksiini asti. Äitieläintä ei nyt ole, ehkä sitä ei tulekaan. En aio kokea siitä syyllisyyttä, etten niin kauheasti mieti koko raskautta, vaikka unohtaakaan sitä ei toki voi.

Olen aina ollut kova ajattelemaan, se on minulle sama asia kuin hengittäminen. Pohtiminen, analysoiminen, kysyminen. Länsimaisen filosofian suuren miehen Rene Descartesin sanoin Cogito ergo sum eli ajattelen, siis olen olemassa. Minä tykkäsin filosofiasta ehkä juuri siksi, että se jätti lukuisia kysymyksiä auki eikä vastannut niihin. Lukion filosofian kirjasta mieleeni syöpyi ainakin yksi ajatus, ja se kuuluu, että ihminen havaitsee, mitä haluaa havaita. Vahvistamme itse ajatuksiamme havaitsemalla vain niitä asioita, jotka sopivat meille. Muita asioita emme halua nähdä, emmekä havaitse. Entisessä elämässä turha pohtiminen oli syntiä, kysyminen epäilyä ja niin edelleen. Onneksi sitä ei enää ole! Olen vapaa ajattelemaan.

Joskus oli sellainenkin tyttö, joka lauloi ponia taluttaessaan omasta päästään keksimiään lauluja, kuvitteli junamatkalla muiden matkustajien elämää ja tarinaa, kirjoitti niitä tarinoita ylös ja luki kaikkia mahdollisia käsiinsä saamia kirjoja ahmimalla. Se kaikki virtasi vapaana ilman, että juuri mikään sitä rajoitti, ainakin kun olin yksin. Sitten tulivat odotukset pikaisesta perheen perustamisesta, naimakelpoisuudesta ja karsina tai lokero, johon tyttöjen piti mahtua. Ikuinen tunne, että en ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Että en riitä, en kelpaa, en vain pysty tähän. Että en saa olla se, mikä oikeasti olen, vaan on oltava joku muu. Se joku pakeni koko ajan, kun sitä tavoittelin.

Siitä ponnistelusta on jäänyt muisto: suurperheen aina raskaana oleva nuori äiti oli tyytymätön lapsenkaitsentaani, jota hän puoli-ilmaiseksi oli saanut ja kommentoi minua terävin sanoin. "Se on sellainen haaveilija". Se ei ollut meriittiä. Olisi pitänyt olla tehokkaampi, siivota ja leipoa hänelle avuksi. En ollut enkä ole sellainen ihminen, minusta ei tule sellaista. Mutta onko se väärin tai huonoa?

Toivon voivani tavoittaa sitä tyttöä, edes vähän. Toivon voivani olla se, kuka olen, ilman että pitää pyristellä johonkin lokeroon väkisin. Tiedän jo, ettei siitä tule mitään hyvää. On vain väisteltävä niitä lokeroita.