Just se fiilis

Niin monet ovat ahkerasti lukeneet (ja myös kommentoineet, kiitos vain siitä) lestadiolaisten suviseuroihin liittyvää postaustani, joten näin tuon vuotuisen kokoontumisajotapahtuman alla taidan kirjoittaa piruuttani vielä toisen. Se liittyy niihin mukavampiin muistoihini suviseuroista. Entiselle ja nykyiselle vl-uskovalle suviseuroihin liittyy nimittäin valtavasti tunnemuistoja: hajuja, makuja, olotiloja. Suviseurafiilis on ilmaus sille, että yhtäkkiä tuntuu jotenkin samalta kuin aikoinaan suviseuroissa. Suviseurafiilis voi yllättää vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ihan pyytämättä. Jokin asia tuo kirkkaana mieleen suviseurat, tuon lapsuuden huippuhetken, jolloin sai joka päivä uutta käyttörahaa karkkiin, ja jonne ostettiin uudet vaatteet. Se oli myös kesän ainoa lomamatka.

Suviseurafiilis voi syntyä kaupungin kukkapenkin vierestä kävellessä, kun kuorike tuoksuu sopivasti. Se voi tulla nurmikolla istuessa esimerkiksi kesäfestareilla tai uimarannalla. Helteellä suviseurafiilis tulee usein: palanut iho, selkää pitkin noruva hiki, aurinkorasva ja kesävaatteet voivat nostattaa sen. Iltayöstä ulkona liikkuessa kesällä tuntuu usein just siltä. Mukavien ihmisten kanssa jutellessa ja nauraessa voi tulla se fiilis, erityisesti silloin, jos ihmiset seisovat ympyrässä. Perhetapahtumassa tulee se fiilis, jos paikalla on hirveän paljon raskaanaolevia ja lastenrattaita eli ihan kuin suviseuroissa! Kovaäänisistä voi tulla voimakas flashback suviseuroihin esimerkiksi raveissa. Asuntoautoista, -vaunuista ja teltoista tulee ihan taatusti se fiilis. Pahanhajuiset ulkowc:t nostattavat muistoja, ulkona olevat vesihanat, karkin tai jäätelön syöminen kesällä. Näitä juttuja on ihan tuhat ja yksi ellei enemmänkin. Ei se mitään: nyt sille voi jo naureskella.

Tehdään nyt vielä selväksi, että en ole menossa suviseuroihin tänäkään vuonna. En koe tarvetta mennä. Suviseurat on osa menneisyyttäni, jota joskus ajattelen, mutta on ollut myös vuosia, jolloin tuo tapahtumaviikonloppu on mennyt ohi ilman, että olen edes muistanut koko juttua. Monena vuonna olen saanut myös postikortin suviseuroista. Voin kertoa, että se kortti ei ilahduta vaan päinvastoin lähinnä suututtaa meidän perheessä, jos epäilen sen lähetetyn jonkinlaisessa puhuttelun tai muistutuksen merkityksessä. Usein epäilen, joskus myös varmaksi tiedän. Olen pohtinut niinä vuosina vastauskonpuhdistuskortin lähettämistä omasta lomakohteestani tai tapahtumasta, mutta jättänyt sen sitten kuitenkin laittamatta. "En lähde tähän tyhmyyteen mukaan", olen ajatellut.

Ennen suviseuroissa kävivät kaikki minulle rakkaat ihmiset. Tilanne on hiljalleen muuttunut. On siellä vielä kourallinen, ketä olisi kiva nähdä, mutta se määrä pienenee jatkuvasti. Ihmisiä on mukavampi nykyisin tavata muualla.

Sydämestä tuttu

Aikana ennen Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa ei olisi tullut mieleenkään, että jaan yksityisiä asioitani ihmisten kanssa, joita en ole livenä koskaan tavannut. Pidinkin pitkään periaatteenani, että en hyväksy kaveriksi ketään, jota en ole oikeasti tavannut. Olen kyllä joutunut pyörtämään tämän kantani, sillä jotkut nettitutut ja ystävät tuntuvat nykyisin läheisemmiltä kuin toiset, joita olen livenä tavannut. Olen oppinut, että nettiystävyys on hieno asia, josta voi itselleenkin saada paljon, jos ja kun sen oikein ymmärtää. Ei sosiaalinen elämä tietenkään voi olla tai minullakaan ole vain netin varassa, mutta se on hyvä lisä.

Minulla on muutamia sellaisia hyviä ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa olemme tunteneet sielujen sympatiaa, jakaneet suruja ja huolia, lohduttaneet ja auttaneet toisiamme hädässä, ideoita, iloinneet onnistumisista, kannustaneet ja niin edelleen. Mutta kaikkien näiden kanssa emme ole tavanneet livenä. Ja toisaalta paljon niitä entisiä ystäviä, joiden kanssa tuo tuollainen normaali ystävyys on kuihtunut pois, lakannut, jopa niin, että ei tunnu enää hyvältä sanoa "ystävä". Usein tulee sanottua entinen ystävä. Sekin on elämää.

Tapasin viime viikonloppuna muutamia tuollaisia ihmisiä, joiden kanssa minulla on paljon yhteistä ja jaettavaa. On hieman hassua tavata ensi kertaa henkilö, jonka kohdalla tuntuu, että tuntee hänet jo hyvin. Tutustuin myös muutamiin uusiin ihmisiin. Uusille ystäville on aina tilaa. Aiemmin tunsin itseni yksinäiseksi. Se tunne on mennyt ohi. Nyt on erilainen tilanne ja elämä. Olen selvinnyt eteenpäin. Enää ei entinen elämä hävetä, eikä ahdista. Joskus tunnen surua siitä, että kaikilta osin minulla ei ole mahdollisuutta elämänmittaisiin ystävyyssuhteisiin enää. Mutta ihan kaikkea ei silti tarvitse sietää niidenkään turvaamiseksi.

Aikani kaipasin elämääni lisää yhteisöllisyyttä. Koen, että olen tavoittanut sitä uudelleen. Ehkä hieman yllättäviäkin reittejä, mutta kokemus on ollut pelkästään positiivinen. Osa tuosta kokemuksesta on tullut netin kautta. Saman asian harrastajat ja samoista kiinnostuneet voivat netin kautta löytää toisensa. Netti ei tee ihmissuhteista valheellisia tai onttoja, jos ystäviä ollaan omalla nimellä ja sitä kautta voidaan ystävystyä myös live-elämässä. Näin olen kokenut.

ps. Pitempi lomani alkaa pian. Toivon meille oikein paljon kivoja vieraita kylään. Saa ottaa yhteyttä uudet ja vanhat ystävät. :)

Peiliin katsomisen paikka

Kesälukemiseksi lainasin Jari Sinkkosen kirjan lastenkasvatuksesta ja psykologiasta. Lainasin sen siksi, että olen tasaisen varmasti huolissani siitä, osaanko olla hyvä äiti ja vanhempi, osaanko kasvattaa oikein ja teenkö jonkun emämunauksen ja kardinaalivirheen lapseni kanssa. Etten sortuisi opittujen mallien toistamiseen sitten kuitenkin huomaamattani, tai olisi curling-vanhempi tai että en asettaisi turvallisia rajoja ja niin edelleen. Huolenaiheita riittää loputtomiin, kun mietin tätä kasvatusasiaa. Sinkkosen kirja ei ole mikään tuore opus, ihan sieltä kirjaston hyllystä vain yhden valitsin, koska haluan itselleni ajattelemisen aihetta, haastaa itseni katsomaan asioita toisin. Asenteitani, tiedostamattomia ajatusmallejani, sitä kaikkea.

Minun suuri haaveeni on, että sitten kun lapseni ovat nuoria aikuisia, minulla olisi heihin lämmin ja hyvä suhde. Että voisimme luottaa toisiimme, että voisimme arvostaa toisiamme virheinemme, että voisimme viettää aikaa yhdessä vapaasti luurankojen kolisematta kaapissa. Ei niin, että se olisi ahdistavaa tai kontrolloivaa läheisyyttä vaan tietysti jokaisella on oma elämä ja yksityisyys, salaisuuksiakin. Mutta että perheyhteys antaisi eikä ottaisi, en vaatisi vaan antaisin mahdollisuuden. En tiedä, miten usein perheyhteys säilyy tuollaisena, tai on sitä koskaan, mutta siitä haaveilen.

Luottamusta ei rakenneta hetkessä, lämmintä suhdetta ei luoda yhdessä yössä. Jos epäonnistun lapsuudessa ja teini-iässä, myöhemmin virheitä voi yrittää paikata, mutta helppoa tai nopeaa se ei ole. Se voi olla melkein mahdotonta. Tästä minulla on kokemusta vähän turhankin paljon. Onneksi on korvaavia tapoja saada elämäänsä lämpöä ja tukea perheestä. Minulle parasta perheessäni ovat sisarukset. Sisarusten kanssa tapaamisista saan iloa ja voimaa pitkäksi aikaa. Se on positiivista.

Miten minä siis onnistuisin niin, että tuo unelmani olisi mahdollista toteutua lasteni kanssa? Olen tätä paljon miettinyt. Olen tullut sellaiseen lopputulemaan, että sillä täytyy olla rakastamisen lisäksi jotain tekemistä hyväksymisen ja kunnioituksen kanssa. Rakkauttakin on niin monenlaista, ja sen lisäksi lasta täytyy kunnioittaa persoonana, joka tekee itse valintansa. Minun tehtäväni on tukea ja kannustaa, arvostaa hänen valintojaan, jotka voivat tuntua minusta vääriltäkin. Vaikka kuinka muka tietäisin paremmin, voi kun osaisin pitää ne mölyt mahassani. Hyvä suhde vaatii tasavertaisuutta, sen ymmärtämistä, että lapseni on jo aikuinen, tasavertainen minun kanssani. On astuttava pois neuvovan ja päättävän vanhemman roolista, kasvettava. Tuo unelmani vaatii myös paljon peiliin katsomista, minulta. Olen siihen valmis ja siksi lainaan näitä kirjoja. Jospa ne auttaisivat.