Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

torstai 25. huhtikuuta 2013

Opettelimme riitelemään


Vappu on sitä aikaa, että muistelen menneitä onnenhetkiä. Hieman ennen vappua on nimittäin vuosipäivä sille, kun mieheni päässä tapahtui se kuuluisa "klik". Se tapahtui yliopiston yleisessä tentissä, meidän molempien opintojen loppusuoralla. Istuin mieheni vieressä, juttelimme ja sen jälkeen maailmamme ei ole ollut ihan entisensä. Vappuna sain ekan viestin häneltä. Olin silloin niinivaaralaisesta rakkaustarinasta laulavan joensuulaisbändin keikalla. Minua nauratti. Siitä alkoi kuukauden piirittäminen. Kuukauden lopuksi tajusin, etten halunnut sen enää loppuvan. Aloimme seurustella. Minulla oli mieheni kanssa heti kotoisa olo, viihdyimme toistemme seurassa tosi hyvin. Sitouduimme toisiimme nopeasti ja suhde eteni lähipiiriä ehkä kauhistuttavallakin vauhdilla. Ei ole muuten kaduttanut.

Parisuhteen alkuaikoina elämä oli enimmäkseen ruusuilla tanssimista. :) "Mistä te edes riitelisitte", kysyi siskoni, kun ihmettelin suhteemme tasaisuutta. Riitoja ei tosiaan ollut. Vaikeuksia tietysti oli, kuten on kaikkien ihmisten elämässä, mutta ne tulivat meidän ulkopuolelta. Opiskelujen loppuvaiheessa on paljon epävarmuutta, mutta asiat aina kuitenkin lutviutuvat lopulta ja niin meilläkin. Oman lapsen saaminen oli meille yhteinen unelma, josta puhuttiin kauan ennen kuin vauva sai tulla. Lapsi laittaa parisuhteen koetukselle useimmilla, ja myös meillä niin kävi. Silloinkin silti lähinnä siksi, että väsytti. Emme me oikeastaan silloinkaan juuri riidelleet. Yhdessä halusimme selvitä pikkuvauva-ajasta, ja selvisimmekin hienosti.

Jossakin vaiheessa sitä silti tulee sellainenkin piste parisuhteessa, että erimielisyyttä tulee ja keskustelu käy kiivaaksi. Me emme aiemmin oikeasti osanneet riidellä, minä varsinkaan. Omat vanhempani eivät huutoriidelleet koskaan minun nähteni. Mököttivät ja lepyttelivät kyllä. Siinä on hyvää, mutta huonoakin. Minä halusin oppia riitelemään, vaikka se pelotti minua. Turvallinen riitely vaatii lujaa luottamusta toiseen ja parisuhteeseen. Ensimmäiset riitamme olivat kömpelöitä, ja minun oli vaikea pysyä paikoillaan. Tuntui, että piti lähteä pois, mököttää ja paeta. Mieheni on siitä hyvä riitelijä, että hän ei suostu jättämään riitaa selvittämättä. Niinpä me aina olemme keskustelleet, uudelleen ja uudelleen. Miksi sinä sanoit näin? Mitä tarkoitit? Mitä oikein ajattelet? Minä olen siitä tarkka, että vanhoja riitoja ei meillä vedetä esiin vaan anteeksiannetut on unohdettuja. Se on muuten pitänyt.

Jokin aika sitten meillä oli riita. Lapsi oli jo nukkumassa, joten istuimme alas ja keskustelimme kiivaasti. Lopulta alkoi naurattaa. Olipa tyhmä juttu. Anteeksi, rakas. Ja sitten tajusimme, että hei, mehän osataan nykyisin riidellä. Vautsi. Se on tärkeä taito!

ps. Mieheni on työmatkalla, ja minulla on häntä ikävä. Siksi mietin romanttisia menneitä ja näitä nykyisempiä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Urasuunnitelmia


Kolmevuotiaalla ammatinvalinta pyörii leikeissä ja puheissa aika usein. Tyttäreni uusin suunnitelma kuuluu näin: ensin isona tyttönä ballerina ja sitten aikuisena palomies. Hyvä suunnitelma minusta. Matkalla leikkipuistoon ohitimme rakennustyömaan, josta tytär innostui heti. Hänestä tulee isona työmies. "Eiku työmies on poikien ammatti", hän heti perään epäröi. "Eikä oo, ihan hyvin voit", minä, ehta feministi, ilmoitin. "Eipäs, se on poikien ammatti, en mie halluukaan". Ja sen jälkeen hän päätyi ballerinan ja palomiehen ammatteihin. :)

Bussissa matkalla torille muutama kuukausi sitten tytär mietti ammatinvalinta-asioita taas. Kirkkaalla äänellä hän selosti ääneen, että "Opettaja on miesten ammatti, koska isi on opettaja. Minusta tulee isona toimittaja, se on naisten ammatti". Suvussa opettajia piisaa, joten sanoin, että "mutta mummihan on opettaja, kyllä nainenkin voi olla opettaja". Tytär sanavalmiina siihen tokaisi, että "silloin olis kyllä ihan liikaa opettajia". Hänestä ei siis ole opettajaa tulossa, ettei ihan liikaa olisi opettajia. Tyttäreltäni ei ole muuten koskaan tentattu, mikä hänestä tulee isona.

Yksi on ainakin varmaa, ja se on, että tulevaisuuden ammatti vaihtuu. Sellaista se on nykyisin aikuisillakin. Olen kasvanut ajattelemaan, että ammatti, työ ja moni muu asia voi elämässä vaihtua. En osaa ajatella, että nykyinen olisi kiveen hakattua ja muuttumatonta. Se tuntuu melkein tylsältä ajatukselta. Kolmekymmenvuotinen ura samassa yrityksessä ei nykyisin ole kovinkaan useiden ihmisten kohdalla edes mahdollista. Toiset kärsivät siitä ajatuksesta enemmän kuin toiset. Tässä olemme mieheni kanssa tosi erilaisia. Hänelle pitempiaikainen pysyvyys ei ole ongelma, ja hyvä niin.

Minä luen pääsykokeisiin. Saa nähdä tärppääkö tällä yrittämällä, mutta yrityksen puutteesta ei ainakaan jää kiinni. Jos en pääse nyt, ehkäpä haen sitten vuoden päästä uudelleen. Ajatus opiskelijaksi palaamisesta tuntuu mukavalta. Olen varma, että tykkään siitä. Olen tykännyt kyllä paljon nykyisestä työstänikin. Mutta elämä on tällaista, että aika aikaa kutakin. Elämä voi muuttua.