Vapautuminen

Kai sitä aikanaan jollakin tavalla kasvaa itselleen kipeiden asioiden kanssa sinuiksi. Kun aikansa niitä pyörittelee, ne eivät enää ole mitään juttuja, kokevat jotenkin inflaation ja menettävät voimaansa. Minulle on käynyt näin muutamien pelkojeni kanssa. Kun uskaltaa katsoa niitä silmiin, huomaa, ettei se nyt niin kauheaa olekaan. Aika hienoa, että elämässä voi näin oppia asioita.

Tällä viikolla olen saanut hämmentävän paljon palautetta, että olen rohkea. En tunne itseäni rohkeaksi. Ihan tavalliselta tuntuu. Mutta se on totta, että olen tosiaankin lakannut pelkäämästä ja häpeämästä, kuten jo aiemmin kerroin. Olen tullut sinuiksi sen vl-asian kanssa, hyväksynyt sen. Kun töissä sain tehtävän kirjoittaa vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista, en nähnyt yhtään syytä kieltäytyä työtehtävästäni. Halusin kuitenkin tehdä esimiehelleni selväksi, että hän ymmärtäisi, miten osa lukijoista sen jutun sitten lukisi. Uutispäällikön mielestä sillä ei ollut väliä. Ei minustakaan. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelevat, teen vain työtäni mahdollisimman hyvin.

Jännällä tavalla kuitenkin koen, että pelkoni kohtaaminen siitä, että kaikki tietävät, on minulle vapauttavaa. Nimittäin olin oppinut jo lapsesta asti häpeämään vl-uskoa. Tuntuu, että niin pieni ei olisi osannut hävetä, mutta ehkä imin sen tunteen aikuisilta. Ihan pienestä asti laitettiin päät alas autossa, etteivät kaikki kyläläiset näkisi, miten monta meitä oli. Vältettiin julkiselle paikalle menoa koko perheellä. Hävettiin koulussa vähän joka käänteessä: kun piti pyytää lupalappua tanssimisen tai levyraadin takia, kun ei tiennyt tv-ohjelmia ja kun ei ollut katu-uskottavaa suosikkikappaletta. Kaiken maailman asioihin piti selittää, että emme halua, vaikka ei tiennyt tai ymmärtänyt yhtään, miksi ei.

Ihan totta, luulen, että minun piti kasvaa yli kolmekymppiseksi, että lakkasin häpeämästä, siitä huolimatta, että vl-erostanikin on jo puolenkymmentä vuotta. Että vasta nyt on ihan sama, vaikka kaikki tietäisivät. En tiedä, miksi minä koin, että häpeä oli niin kiinteässä yhteydessä vl-uskoon. Usko ei ole ollut ylpeyden aihe, vaan häpeän. Eivät kaikki niin varmaan koe.

Toinen sinuiksi tuleminen liittyy siihen, että en enää pelkää niin paljon tulevaa. Olen taas alkanut luottaa, että kyllä asiat järjestyvät. Olen alkanut nähdä elämässä vaihtoehtoja. Vapautumassa kovasta varmistelun ja miellyttämisen tarpeesta. Alan jopa oppia puolustamaan itseäni. Aika paljon rennompaa näin.

Lepää rauhassa vaari

Viime viikonloppuna suku ja perhe oli koossa saattamassa hautaan vaariani. Vaari oli
85-vuotiaana saanut pitkän elämän ja vaikka tietysti tunsin surua vaarin poismenosta,
oli päälimmäinen tunne kuitenkin haikeus. Vaari haudattiin Perä-Posiolle Jumiskon
kylän hautausmaalle. Enää minulla ei asu siellä ketään läheistä sukulaista. Kesämökillä
voi tietysti käydä, ja varmasti käykin, mutta kyllä vaarin mukana lähti kappale myös
sitä seutua minusta. Toisaalta tuntuu, että vaari on edelleen mielessä hyvin elävänä.
Melkein voin kuulla, miten hän naurahtaa ja kommentoi "komiaa Kitka-järveä".

Vaari oli toiseksi viimeinen elossaolevista isovanhemmistani. Tietysti on ollut
etuoikeutettua, että olen saanut tuntea kaikki isovanhempani ihan oikeasti ja heistä
on pitänyt luopua vasta ihan viime vuosina. Vaari osallistui aina ahkerasti suvun juhliin,
tuli aina, kun vain pääsi ristiäisiin, rippijuhliin, lakkiaisiin ja häihin. Niitä oikeasti
minun suvussani riittää paljon, enkä muista, että vaari olisi koskaan sanonut, ettei hän
nyt ihan joka vuosi viitsi juhlissa rampata. Terveys ei viimeisinä vuosina ollut niin
kovin hyvä, joten se oli ihan hatunnoston arvoinen suoritus kiertää juhlat. Minua lämmittää
ajatus, että vaaria kiinnosti, miten me lapsenlapset elimme ja olimme. Hän saattoi soittaa
ja vaikka keskustelu ei niin kovin monisanaista ollutkaan, vaari kuitenkin keskittyi aina
ihmiseen hänet kohdatessaan. Se on paljon se.

Uskonnollinen vaari ei ollut. Ei koskaan puhunut sanallakaan mitään sellaista, ehkä se ei
edes kiinnostanut häntä. Hän harrasti kenoa, ja ehkä joitakin muitakin arpajaisia. Katsoi
paljon televisiota. Nuorempana oli ollut tapana juoda palkkarahoja ja polttaa aina tupakkaa,
kuten sen ajan tukkisavotassa olevilla jätkillä kai oli, mutta ne tavat hän jätti joskus
viisikymppisenä viimeistään. Minä en vaarista sellaisia muista, en nähnytkään. Vaarista ja
jo aiemmin kuolleesta mummosta on ollut oikeasti kiinnostavaa kuulla asioita aikuisena,
ja ymmärtää niitä tunnelmia ja asetelmia, mitä omassa perheessänikin on ollut.

Vaarista jää minulle oppi siitä, miten vaari hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he olivat.
Arvosti toisia. Ei koskaan sanonut tai huomauttanut, tai ei ainakaan herkästi. Toisten
opettaminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hänestä jää hyvä muisto, ja minullakin on siitä
mallia otettavana.

Odotan sitä päivää

Vanhaan takertuminen ja katkeruus on syytös, jonka usein kuulee, kun puhuu menneistä vääryyksistä tai pahuudesta. Ne ovat joskus ihan aiheellisia syytöksiä. Mutta mitä pahaa on katkeruudessa? Miksi se olisi vaarallista? Lestadiolaispiireissä sanotaan katkeraksi jokaista, joka esittää kritiikkiä tai on eri mieltä jostakin asiasta. Se on normaali haukkumasana. Katkeruus nostattaa siten entisissä ja nykyisissä lestadiolaisissa herkästi hieman kierroksia. Että kehtaa syyttää katkeraksi.

Minun parhaista ystävistäni reilusti yli puolet on entisiä tai nykyisiä lestadiolaisia. Arvostan heitä kaikkia tosi korkealle, eikä minulla ole tarvettakaan etsiä kaveripiiriäni uudenlaisista kuvioista. Vanhat ystävät ovat valtaosaltaan irtautumisen yhteydessä vähitellen hävinneet. Voihan se olla, että elämä on muutenkin erottanut. Minulla on ollut vl-eroni jälkeen monia vaiheita ja erilaisia suhtautumisen aikoja suhteessa lapsuudenkotini opetukseen. Olen ollut pettynyt, huijattu, loukattu, vihainen, vihannut, säälinyt, nauranut kuin hyvälle vitsille, surullinen. Olen jopa miettinyt, että olisi pitänyt jäädä tuulikaappiin, elää omaa elämää suvun hyväksynnän säilyttäen. Kun sitten sain oman lapsen, alkoivat muistot lapsuudesta nousta pintaan, kipeinä ja tuoreina. Olin unohtanut sen kaiken, todella aidosti halunnut unohtaa, olin halunnut ajatella onnellisen lapsuuden. Mutta elämä on tällaista, että se ei päästä pahaa jäämään piiloon vaan se on käsiteltävä.

Minulla ei ole mahdollisuutta keskustella näistä asioista vanhempieni kanssa. Olen todella yrittänyt. Niin paljon, että olen jo ymmärtänyt, että sitä keskustelua ei minun aloitteestani koskaan käydä. Ei ole sellaisia sanoja, joita en olisi yrittänyt sanoa, että voisin päästä eteenpäin ja taas unohtaa. Kaikki ne sanat on sanottu ja kysymykset kysytty, ilman vastauksia. Kun on hakannut päätään seinään riittävän kauan, ymmärtää, että on aika luovuttaa. Haluan taas voida katsoa lapsuuden perhekuvia ilman, että oksennus maistuu suussa, suru kuristaa kurkussa. Se olisi niin paljon helpompaa, jos sen asian voisi perheensä kanssa käsitellä. Nyt olen saanut tehdä hartiavoimin töitä itse. En vain minä, vaan jokainen sisaruksistani, joka on kokenut siihen tarvetta.

Kerroin jo aiemmin, että olen lakannut häpeämästä mennyttä. Miksi se olisi minun häpeäni, että lapsena lyötiin, että pelkäsin, että jouduin lapsena kantamaan vastuuta perheestäni enemmän kuin olisin mitenkään jaksanut ja voinut? Häpeämällä mahdollistaa sen kaiken jatkumisen, sanoi viisas työkaverini perheväkivallasta. Niin se on, hän on oikeassa.

Muistan lapsuudesta hyviäkin asioita. Muistan hyviä asioita myös lestadiolaisista. Ihania mummuja, jotka tulivat seuroissa hymyillen ja lämpimin käsin, halasivat, antoivat karkkia, ottivat syliin. Kun itse koki olevansa vain numero rivissä ja työntekijä. Tottuneesti puki, riisui, syötti pikkulapsia alakouluikäisenä. Muistan ihania suviseuramuistoja. Serkkuja. Mökkireissuja. Lemmikkejä, satukirjoja. Elämä ei ole mustavalkoinen. Mutta myös musta on, hyvä ihminen kykenee pahaan äärimmilleen venytettynä, ja siitä vaikeneminen voi olla valehtelemista, vaikka oikeasti on paljon enemmän harmaata. Helvettikin voi tulla hiipimällä.