Ei koskaan poninhännälle

Ennen en koskaan pitänyt julkisesti tukkaani poninhännällä. Se oli mahdollista enintään siivotessa. Siihen oli syykin: mielestäni pääni oli niin ruma, ettei ponnari ollut mahdollinen. Pään muoto olisi näkynyt eikä se ollut suotavaa. Samasta syystä, oletetun rumuuden vuoksi, en pitänyt koskaan kapealahkeisia housuja. Jalat olisivat erottuneet, näkyneet. Hame oli harvinainen päälläni, ja jos sitä pidin, se oli pitkä. Peittävä. Säädyllinen. Paitojen suhteen olin hieman rohkeampi, mutta maltilla tietysti. Hihaton ujostutti, koska käsivarret näkyivät.

Murehdin ja kyselin muilta ulkonäöstäni usein. Koska ajattelin, että olin niin kauhea, niin ruma. Usein katsoin itseäni inhoten peilistä. Ja joskus salaa olin näkevinäni jotain ihan siedettävää, mutta arvelin peilin valehtelevan. Enhän toki minä, ei ei. Positiivista palautetta itsestäni en saanut koskaan. Tai jos sain, ajattelin, että minulle ilkeillään tahallaan, rumalle minulle.

Siitä on nyt jo muutama vuosi, kun astuin tuosta vankilasta ulos. Sitä oli edeltänyt vaihe, jossa olin saanut positiivista palautetta ihmisiltä, ulkopuolisilta. Itseluottamukseni oli hieman kasvanut. "Kenestä ne puhuvat? Ei ainakaan minusta", ajattelin silloin, en tunnistanut itseäni niistä puheista, positiivisista sanoista, en lainkaan. Mutta aika pian sen jälkeen annoin piutpaut rumuudelleni, lakkasin välittämästä. En tiedä, ketä silloin ennen halusin miellyttää peittelemällä ja piilottelemalla. Ajattelin pitkään, että enhän minä hääviltä näytä, mutta viis siitä. "En välitä paskaakaan". Minäkuva oikenee niin hitaasti.

Kun nyt katson kuvia niiltä vuosilta, surettaa, vaikka toisaalta naurattaakin. Mitä haaskausta se on ollut ajatella niin. Elämän, nuoruuden haaskausta. Aivan turhaan ennen piilottelin, pyristelin ollakseni siveä, ja että kukaan ei sanoisi mitään, huomauttaisi, nuhtelisi.

Nyt kasvatan taas pitkää tukkaa. Välillä halusin kovasti eroon nutturakampauksesta, lyhyt tukka tuntui omalta vapaudenjulistukselta. Olen tullut sinuiksi poninhäntäni kanssa, enkä enää pelkästään siksi, etten välittäisi toisten ajatuksista. Olen ymmärtänyt, että ei ole yhdentekevää, kehutaanko ja kannustetaanko tyttölapsia. Se on suorastaan välttämätöntä. Muuten hyvä elämä voisi mennä aivan hukkaan. Turhaan.

Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan

Olen miettinyt säännöllisesti ja myös viime aikoina sitä, miksi kirjoitan tätä blogia. En ole ihan varma. Haluan kirjoittaa asioista, joita mietin. Voi olla, että se on keittiöpsykologiaa, mutta jotkut oivalluksistani ovat olleet minulle suuria, merkittäviä. Haluan kirjoittaa itsestäni, omasta elämästäni, muistoistani ja kokemuksistani, menneestä ja nykyisestä. Minun kokemuksellani on oikeus tulla kuulluksi. Se on ollut ajatus, jota olen miettinyt paljon.

Oikeus tulla kuulluksi. En osaa sitä muuten selittää, koska toisaalta minua ujostuttaa kertoa omat mielipiteeni ja ajatukseni. Tuntuu, että toivottavasti tätä ei kovin moni lue. Tässä roolissa en ole toimittaja, olen yksityishenkilö. Omia ajatuksiani, paljaana.

Minua on muutamaankin otteeseen yritetty vaientaa. Näin ei saisi kirjoittaa, miten olen kirjoittanut. Joutavia, turhia kuulemma mietin. Teen liian vaikeaksi asioita, mietin liikaa. Olen liian sinisilmäinen, kokematon, elämä kyllä opettaa. On teksteissäni nähty myös hyökkäämistä suuntaan tai toiseen. Se turhauttaa kamalasti. Kun en ole tarkoittanut sitä niin. Mutta joka haluaa nähdä, näkee hyökkäyksen. Ihan totta, älä lue, jos hyökkäystä minun suunnastani pelkäät. Vaikka sitä ei täältä oikeasti löytyisikään.

Myönnän, että kirjoitan tätä myös näyttääkseni toisen puolen elämästä. Kertoakseni hyvästä. Kertoakseni kauniista. Onnesta. Kivusta. Kasvusta. Avautumisesta. Tämä on minun taisteluni. Loppujen lopuksi elämä on kaikilla enemmän samanlaista kuin erilaista. Ihmiset ovat loppujen lopuksi kovin samanlaisia, vaikka myös erilaisia. Sen elämä on minulle opettanut. Kiitos siitä.

Kaikelle on aikansa. Voi olla, että tällekin vain aikansa.

Itseään toteuttava ennuste

Luin Helsingin Sanomista tällä viikolla itseään toteuttavista ennusteista. Siitä, miten ennakkokäsitys, juorut tai rasistiset odotukset toteutuvat herkästi, kun kaikki muuttavat suhtautumistaan niiden mukaiseksi. Lahjakkaana pidetystä tuleekin lahjakas, koska hän saa erilaisia mahdollisuuksia kuin muut. Älykkäänä pidetty tulee oikeasti älykkääksi harjoituksen myötä. Pahimmillaan kauhuskenaario toteutuu, koska sitä odotetaan.

Olen miettinyt, että omalla asenteella on merkitystä minunkin elämässäni sen kulun kannalta. Miten suhtaudun, se vaikuttaa asioihin. Pidänkö varmuuden vuoksi suojaukseni korkealla, olen varuillani ja varon sanojani, ettei kukaan vain minua loukkaa? Ja samalla olen viileä ja etäinen, ja minusta voi tulla aivan väärä käsitys. Iloisen luo ilo herkemmin tulee. Ystävälliselle ollaan ystävällisiä. Ääneen lausuttu toive ystävistä tuo ystäviä. Auki kerrottu suru voi tuoda lohdutusta. Aivan turhaan mietin, että en uskalla tätä sanoa tai jos sitä ei kiinnosta.

Onko siinä kyse kohtalosta, vai mistä, kun samoille ihmisille tuntuvat murheet kasautuvan? Onko se vain tarkoitettu niin, vai voiko asialle tehdä jotain? Olemmeko ajopuita, joita virta vain heittelee vai onko syytä olla aktiivinen ja yrittää itse, ohjata? Riippuu varmaan asioista, olisiko jotain ollut tehtävissä. Jossitella voi aina, varsinkin jälkeenpäin.

Minä uskon välimalliin. Että on jokin kohtalo, tie, joka on ihmiselle olemassa, ja se pitää löytää ja kulkea. Mutta ei niin, ettei asioille mitään voisi, koska kohtalo. Lapsia on vahdittava, ettei jotain satu. Rokotus ja vakuutus on otettava. Turvaistuin ja kypärä on syytä hankkia, mutta jos paha kolari tulee, siinä ei varautuminen pelasta. Liika kohtaloon nojaaminen voi kuitenkin passivoida ja suorastaan lamaannuttaa. Sama juttu on myös pelon kanssa. On vain uskallettava elää rohkeasti. Mikään ei niin kaduta jälkeenpäin kuin elämättä jäänyt elämä.