Keittokirjojen ihanuudesta

Olen hulluna reseptikirjoihin. Ostan aina uusia, vaikka edellistenkään sivut eivät ole kovinkaan moneen kertaan avatut. Suomalaisia ja ulkomaisia. Joskus selailen kotona reseptejä ja mietin, mitä olisi kiva tehdä, vaikka ei ole edes aikomusta leipoa mitään. On niin kiva miettiä, mitä tekisi, jos olisi aikaa, syöjiä ja tietysti myös taitoa. Nyt haluaisin Hans Välimäen uusimman keittokirjan. Olen ihastunut Hansiin uusimman matkailua ja ruokaa yhdistävän 'Hansin matkassa' tv-sarjan myötä. Hän on sympaattinen.

Leivomme myös tyttäreni kanssa yhdessä. Ihan aina hermoni eivät oikein meinaa kestää sitä, että tytär laittaa kätensä kananmuniin, jauhoihin ja nappaa voita suuhunsa. Haluan silti antaa hänelle tämän kokemuksen, vaikka se on minulle välillä tuskastuttavaa. Jauhot tuppaavat leviämään, varsinkin gluteenittomat jauhot, joita käytän erikoisruokavalioni vuoksi. Tytär haluaa tutkia ja maistaa kaikkea. Minä mittaan desilitrat, hän kaataa kulhoon.

Into osallistua ja auttaa on tyttärelläni kova. Isänsä kanssa hän laittaa yhdessä ruokaa. Meillä mies vastaa pääasiassa ruoanlaitosta, "isin ravintola" palvelee päivisin. Tytär saa laittaa ruoan päälle sipulit tai persiljat, joskus pestä perunat. "Minä sain auttaa", hän kertoo posket hehkuen ja silmät loistaen. :)

Sehän näissä leipomisissa on vikana, että ne tuotokset tulee syötyä. Hillitsen itseäni ja leivon harvakseltaan, haaveilu on terveellisempää. Minulla hieman tavallista enemmän rajoittaa lisäksi erikoisruokavalio, mutta olen hyvä soveltamaan. Myös gluteenittomien reseptiikka on kehittynyt paljon viime vuosina. Hiljattain löysin huippuhyvän foccacion reseptin gluteenittomana. Sitä on tullut tehtyä jo pari kolme kertaa. Leipominen on mukavaa käsillä tekemistä, ja siksi hyvää vastapainoa luovalle ajattelutyölle, jota teen päivät.

Sitä olen miettinyt, että jos leipoisinkin vaikka naapureille. Katsoiskohan ihmiset kieroon, jos veisinkin lämpimiä leivonnaisiani heille? Tai ainakin osan. :)

Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.

Lapsuus on lyhyt aika

Meidän kaksi ja puolivuotiaamme osoittaa kiinnostusta kirjaimiin. Olin kyllä tiennyt, että hänellä on ilmiömäinen muisti ja hän saattaa muistaa yllättäen hyvin kaukaisia asioita. Tytär aloitti puhumisen alle yksivuotiaana ja nyt hän muistaa jo kokonaisia lauluja, tarinoita ja runoja. Opettajasuvun vesa kun on, joitakin kirjaimia hänelle oli opetettu mummilan mökillä. Nyt tytär osoittaa tutut kirjaimet sanomalehdestä ja sohvatyynystä. "Tuossa on Pupu-kirjan, se on sama kuin mummin kirjain. Ja tuossa on E, minun ystävän kirjain. Missä minun kirjaimeni on?", hän kysyy.

Mutta että lukemaan, ei! En ole innoissani. Kaksi ja puolivuotiaiden ei kuulu opetella lukemaan. Työkeikan yhteydessä tulee esille lapsen liian varhaisen valmentamisen vaarat: liian aikaisin ei saa opettaa, koska muuten voi jäädä joku kehitysvaihe väliin. Tärkeintä olisi leikkiä, ja leikin tulisi olla vapaata, flow-leikkiä, joka saa jatkua ohjaamattomana niin kauan kuin lapsi haluaa.

Varsinkin pienten lasten vanhempien keskuudessa herkästi vallitsee kilpavarustelu siitä, milloin lapsi oppii mitäkin. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, ja erilaisia. Jopa sisarusten välillä voi olla isoja eroja, eikä siinä ole mitään kummallista. Mielenkiinto voi myös kohdistua eri asioihin.

Jos tytär alkaa oppia lukemaan, minä en sitä voi estää, vaikka kuinka huolestuttaa. Mieheni oppi tv-ohjelmien aikatauluja katselemalla hyvin pienenä. Piti löytää suosikkiohjelma, että tiesi, milloin se tulee. Sitä on siis suvussa. Ei ole helppoa olla niin erilainen lapsi. Olemme puhuneet, että jos näin käy, täytyy keksiä sitten kouluun muita haasteita esimerkiksi kielipainotuksesta.

Voi toki olla, että huoleni on ennen aikainen, mutta silti se on ihan aito. Enkä muuten kerro tätä ylpeilläkseni, vaikka ylpeä olenkin lapsestani. Kuuluu asiaan, että oma lapsi on täydellinen ja ihmeellinen. Niin meidänkin. Lopuksi voin kertoa, että vaikka hän puhuu jo niin paljon, r-kirjain ei ihan vielä onnistu kunnolla. En ole hoputtanut sen harjoittelua.