Vastakohdan vaikeus

En liene ainoa vanhempi maailmassa, joka haluaa tehdä asioita toisin lapsensa kasvatuksessa kuin omat vanhemmat tekivät. Minulla on pitkä liuta asioita, jotka haluan tehdä toisin, mutta kaksi on yli muiden. Haluan ehdottomasti katkaista kaksi sukupolvien pitkän ketjun tuotosta sukuni kasvatuksessa.

Ensimmäinen asia on nollatoleranssi väkivaltaan. Toivon sydämestäni, että koskaan ei tulisi sitä päivää, että minä tartun lapseni tukkaan tai lyön. Se olisi sellainen epäonnistuminen, että en tiedä, miten selviäisin siitä. Minulla ei ole tullut sellaista hetkeä vielä, jospa ei tulekaan. Hätäsuunnitelmani maltin täydelliseen menemiseen on sulkeutuminen vessaan tai muuten poistuminen paikalta. Väkivalta lapseen kohdistettuna on laitonta. Oli jo silloin, kun itse selkääni sain.

Toinen asia, jossa haluaisin katkaista sukupolvien ketjun, on rakkaudettomuus. Se tarkoittaa sitä, että minun lapselleni rakkaus on asia joka näkyy, kuuluu ja toistuu. Haluan helliä lastani päivittäin. Toivon, että halaaminen ja suukottaminen ei edes teininä olisi liian mahdotonta. Haluan näyttää myös parisuhteessani rakkautta niin, että lapsi oppii sen kuuluvan meidän kotona asiaan. Omassa lapsuudessani ei sanottu ääneen sanaa rakkaus. En ole koskaan kuullut sitä, en edes sitä tykkäämistä, kun olin lapsi. En muista, olenko ikinä. Luulisin, että muistaisin. En kiistä, etteikö rakkautta silti olisi voinut olla olemassa. Minulla vain ei ole havaintoja siitä.

On muutakin, mutta valtaosa niistä on sellaista, mitä voi kai pitkälti pitää muuttuneen ajan seurauksena. Haluan kasvattaa tasa-arvoon, suvaitsevaisuuteen, monikulttuurisuuteen. Ei tarvitse voittaa, menestyä, suorittaa. Ei olla kiiltokuva, ei täydellinen. Haluan kasvattaa omaan tahtoon, ettei tarvitse olla kiltti, eikä tarvitse olla missään muotissa. Vapauteen. Saa kyseenalaistaa ja kapinoida, en halua hylätä silloinkaan, vaikka koville ottaa.

Sanokaa vain, että hyvä se on kaksi ja puolivuotiaan vanhempana sanoa.

Mutta onnistuuko kasvatus? Olenko niin onnekas, että lapseni joku päivä sanoo, että hyvin onnistuit, mikään ei mennyt pieleen? Hymyilen tälle ajatukselle. Olen melkein varma, että ei sano. Vanhemmuus on oppia koko elämä. Saan palautteen aikanaan. Ja taas pitää katsoa peiliin. Ehkä sitten joskus lapsenlapsille korjaan omia virheitäni.

Rukouksia

Minulla on taipumusta kantaa toisten huolia. Olen lapsesta asti kantanut paljon vastuuta ja sama malli seuraa minua aikuisenakin. Olen yrittänyt opetella siitä pois, koska en jaksa väsymättä kantaa koko maailman murheita. Empaattisuudesta on usein hyötyä, mutta on siitä haittaakin. Ei aina osaa tehdä omia rajojaan. Mutta olen tosi empaattinen.

Lapsena opin rukoilemaan. Minulla on vakaa ja yksinkertainen usko siihen, että on olemassa rakastava Jumala, joka kuulee minua. Jumala, joka tietää ja antaa minulle, mitä tarvitsen ja ohjaa minun elämääni. Jumalalle en häviä koskaan, vaikka ihmiset hylkäisivät. Miksi minun elämäni meni niin tai näin, Hän tietää. Minä ymmärrän ehkä vasta joskus myöhemmin. Niin minä uskon.

Rukous on minulle ajatus, että auta. Pyyntö. Että anna voimia. Lohduta. Siunaa. On se myös kiitos, että elämässäni on näin hyvin. Olen saanut enemmän kuin osasin pyytää.

Tuntuu hyvältä, että on enemmän kysymyksiä kuin selviä vastauksia. Totuus on niin monimutkainen juttu. Koska olen kasvanut tiukan fundamentalistisessa opissa ja irtautunut kivuliaasti siitä, minun on vaikeaa sitoutua mihinkään uskonnolliseen liikkeeseen. Silti kaipaan jotain, mutta en halua, että kukaan sanelee minulle mitään.

Olen rukoillut viime aikoina apua läheisilleni, ystävilleni. Ehkä se on enemmän itselle lohdutukseksi, mutta sitäkään merkitystä ei voi vähätellä. On tuntunut toivottomalta. Että ei hyvä voita. Hiljattain sain vastauksia: käänne parempaan. Itketti. Kyllä ne ihmisten rukoukset kuullaan.