Tyttäreni lähestyy kahden vuoden ikää. Olen odottanut, milloin meillä "räjähtää" uhmaikä silmille. Kokeneemmat äidit minulle ovat aina sanoneet, että "odota vain, kun hän on kaksivuotias". Mutta minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että tyttäreni on aina vain suloinen ja ihana. Parhaimmillaan, parhaassa iässä. Sainkin ihan hiljattain kahdelta tutulta äidiltä kommentin: "Odota vain, tulet yllättymään: lapset ovat aina parhaassa iässä".
Kyllä meilläkin välillä taistellaan. Pikkuneiti haluaa pukea itse. Olen sanonut, että "näytä äidille, miten hienosti osaat pukea". Ja hän haluaa näyttää, kiukku unohtuu heti. Pikkuneidillä vastaus jokaiseen kysymykseen on "ei". Joskus pelleilemme tyttären kanssa niin, että väittelemme "kyllä" "ei" "ei" "kyllä". Se on lapsesta hauskaa. Minusta huvittavinta on se, että hän välillä väittelee ja kiukuttelee myös oman näkemyksensä kanssa. Itsensä kanssa riitelevä kaksivuotias on huvittava!
Olen huomannut, että parhaiten meidän uhmis-tyttöön puree keinona se, että kääntää hänen huomionsa muualle. Kun hampaiden harjaamisprotesti on pahimmillaan, puhun "kultakutrin" hiusten harjaamisesta. Mutta pakottaa ei kannata, jos viesti on selvä. Lapsi testaa oman tahtonsa lujuuden pitämistä, joten se tahto kannattaa kiertää, ei hakata päätä seinään.
Päiväkodissa on käytössä jäähypenkki. Meillä ei ole jäähypenkkiä vielä tarvittu kuin pari kertaa, pelkkä varoituksen antaminen on yleensä riittänyt. Varmasti tämä tilanne vielä tästä toiseksi muuttuu, kun tytär kasvaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joku rangaistus on oltava, ja rajat laitettava jo näin pienenä. Minkäänlaiseen väkivaltaan en halua ikinä turvautua. Kuri ja järjestys ei vaadi väkivaltaa. Minua on piiskattu ja tukistettu lapsena, mutta minusta se on väärä tapa kasvattaa. Siitä asiasta olen ehdoton. Väkivallan pelolla tai väkivallalla en lastani kasvata.
