Valvomme mieheni kanssa aatonaaton iltana. Pitää odottaa, että kinkun voi laittaa uuniin. Eikä muutenkaan huvita mennä nukkumaan: nyt on alkanut loma, ja on joulu. Tänään on leivottu joulupullaa ja karpalokakkua. Maisteltu itsetehtyjä joulukarkkeja. Ihasteltu kuusta, kuunneltu ja katsottu hyväntekeväisyyskonserttia ja katsottu Toisenlaisia frendejä televisiosta. Kaikesta tästä on tullut minulle niin hyvä mieli, että ihan onnesta itkettää. Minulla on onnea, olen onnekas, että saan elää nyt, tässä ja näin. Näiden rakkaiden kanssa.
Hieman kelailen mielessäni kulunutta vuotta. Varmaan sitä pitäisi miettiä vasta uuden vuoden kynnyksellä, mutta ajatus harhailee kuitenkin menneisiin. Tämä on ollut minulle todella oppimisen vuosi. Monessa mielessä. Tajuan selkeästi, että en ole ihan sama ihminen, mikä olin vuosi sitten. On ollut aika luopua ja saada. On ollut aika opetella omia rajoja. Tuntuu hyvältä, että olen oppinut niitä, vaikka paljon on vielä opittavaakin.
Vuosi on kuitenkin lyhyt aika. Nykyisin tuntuu, että vuodet hurahtelevat ohi niin nopeasti. Kun seuraan tyttäreni kasvua, hänen kehitystään, ymmärrän ajan kulumisen. Aivan äsken hän oli vielä pieni rintalapsi, nyt jo reipas leikki-ikäinen. Hän tarjoaa kahvia ja keittoa, maistattaa leikisti leipää. Leikkii vetävänsä pulkkaa. Juoksee ympyrää tonttulakki päässä jutellen "hyrrä, hyrrä, hyrräti hyrrä". Laulaa taukoamatta jotain. Ellei soi "Ihhahhaa", kuuluu "Pienen pieni ankka lähti leikkimään" tai "Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä". Hän haluaa olla "mie ite", jota äiti ei saa auttaa. Pikkuapulainen, joka haluaa osallistua. Rakas lapsonen.
Ehkä kuitenkin eniten olen kiitollinen tilasta olla. Omasta tilasta. Olen pitkään ollut levoton, kärsimätön, surumielinen, ahdistunut. Jossakin vaiheessa olen hukannut itseni. Nyt tunnistan hetkiä, joina olen kuin joskus ennen. Onnellisina aikoina. Yhtäkkiä olen alkanut luoda uutta, ajatella rakentavani. Selviäminen on vaihtunut hetkissä elämiseen. Välillä onnistun, välillä en. Ja niin kuuluu olla.
