Lehtikuolema

Kävin tänään katsomassa, kun edellisen työnantajani Karjalan Maan viimeinen numero meni painokoneeseen Punamustalla Joensuussa. Lähes satavuotias aviisi tuli tiensä päähän monien vaiheiden jälkeen. Sain nykyisen työni puolesta olla kirjoittamassa juttua sen historiasta, ja se oli mielenkiintoinen homma. Harmitti vain, että ihan kaikki kuulemani "mehevät jutut" eivät lehteen mahtuneet. Tilat ovat lehdissä aivan liian rajalliset kertomaan siitä kaikesta draamasta ja niistä käänteistä, mitä Karjalan Maan historiaan on mahtunut.

Toimittajan työ oli ennen aika erilaista kuin se on nykyään. Toimittajia pidettiin juopporenttuina, ja se oli tietysti osittain tottakin. Aika moni toimittaja oli lähtenyt töihin kesken opintojen, eikä se seikka ole muuttunut niistä ajoista. Nykyisin toimittajan töihin on varsin vaikeaa päästä, saatikaan työllistää itsensä jatkuvasti. Vakituinen paikka on nykytoimittajalle lähes lottovoittoon rinnastettava tapahtuma. Enää vain harvoin voi toimittajana työllistyä ylioppilaspohjalta. Ennen se oli aivan mahdollista.

Ryyppääminen ei enää työnkuvaan kuulu. Tietysti kukin käyttää alkoholia, miten itse tykkää, mutta työn puolesta sitä ei harrasteta. Alkoholismi oli ennen yleinen sairaus toimittajien keskuudessa. Olen kuullut kerrottavan, että vain harvat toimittajat elivät yli viisikymppiseksi, varsinkaan miespuoliset. Alkoholia oli yleisesti tarjolla infotilaisuuksissa ja niitä seurasivat iltaisin jatkot. Humalaan pääsi toisten laskuun vaikka joka ilta, jos niin halusi. Näin minulle on kerrottu.

Politiikka oli ennen lehdistössä yleisesti esillä. Karjalan Maa oli viimeinen keskustalainen maakuntalehti. Maakuntalehdet eivät ole enää aikoihin yleisesti minkään puolueen tunnuksia kantaneet. Toki se ei tarkoita, etteikö lehdissä olisi edelleen jotain painotuksia olemassa. Niin on hyvä. Itsekin politiikan toimittajana töitä tehneenä pidän puolueettomuutta työn kannalta parempana. Olen mielelläni nykyisessä roolissani ja annan puoluekantani mukavasti vaihdella. Se on minulla yksityisasia nykyään.

Karjalan Maata ajattelen kiitollisuudella. Tuo toimittajien korkeakouluksi mainittu lehti opetti minulle tämän ammatin. Niin se on opettanut monelle muullekin. Opin siellä rakastamaan tätä työtä. Kiitos niistä vuosista Karjalan Maalle. Levätköön se lehti nyt rauhassa.

Ihanaa 50-luvun romantiikkaa

Olin hiljattain Joensuussa historianopiskelijoiden järjestämissä latotansseissa. Teemana oli 1950-luku, mutta missään ladossa tansseja ei pidetty. Bilepaikaksi oli valittu Joensuun teatteriravintolan lasiteranssi, joka tavoitti mukavasti lavatanssien tunnelmaa. Kaksi livebändiä toivat mieleen myös maalaishäät. Tanssilattialla oli mahtavasti tungosta, eikä haitannut, vaikka tanssiaskeleet menivät ainakin allekirjoittaneella vähän sinne päin. Minä tanssin parhaiten silmät kiinni ja annan mieheni viedä. Muiden kanssa en sitten kehtaa tanssiakaan, minä tanssitaidoton.

Latotanssit olivat saaneet niin valtavan suosion, että kahdensadan hengen tilaisuus oli myyty loppuun. Tosi moni oli nähnyt ulkomuotonsa eteen vaivaa, laittanut tukkaansa ja pukuansa 50-luvun henkeen ja meikannut ajanmukaisesti. Myös perinteisen musiikin, naisten- ja miesten hakujen ja iloisen tanssitunnelman sekoitus loi pohjan aidolle maalaisromantiikalle. Oli hellyttävää seurata tanssipareja, jotka siirtyivät pöytiin juttelemaan. Oliko jopa niin, että tanssimisesta tuli kiva "excuse" toiseen tutustumisesta? En yllättyisi, jos tuon illan alkana olisi alkanut jopa perinteisiä kevätromansseja.

Olen kuullut, että 50-luvun juhlia järjestetään säännöllisestikin. Myös Joensuussa intoa sellaiseen olisi, jos kaikki vain järjestyy toivotusti. Minä ainakin menisin mielelläni latotansseihin urbaanisti keskellä kaupunkia uudelleenkin. Havaitsin paikalla myös muita kuin opiskelijoita, joten ilmeisesti tapahtumalle olisi kysyntää laajemminkin. Toisella kerralla panostaisin itsekin ajan henkeen sopivasti laittautumalla.