Kevenevää

Toisilla se vauvakilojen karkoittaminen käy huomaamattomasti ja itsestään. "Pelkkä imetys riittää hoikistamaan äidin", minullekin sanottiin. Niin, ei riittänyt. En kaventunut imetysaikana paria kiloa enempää. Se harmitti ja tuskastutti ja tympäisi. Nyt viime vuodenvaihteessa päätin tiukasti aloittaa elämäntaparemontin. En vain ulkonäön vuoksi vaan siksi, että jumittaminen ylipainoiseksi harmittaa ja masentaa minua. Kyse on hyvinvoinnista. Lisäksi minua kauhistuttaa ajatuskin, että saisin näin mukavasti elopainoa lapsen saamisen jälkeen pysyvästi. Ei kiitos.

Sovimme mieheni kanssa, että hän tsemppaa minua ja puhuu järkeä, jos olen epätoivoinen tai uhkaan repsahtaa. Hyvin on toiminut. Samalla sovimme, että kotiin ei enää ostella pitsoja tai ranskanperunoita hänellekään, koska minä en voi olla niitä syömättä, jos hän syö. Lopetin tuoremehujen juomisen, hylkäsin päivittäisen juuston syömisen, vaihdoin jogurtin maustamattomaan ja vähensin leivän syömistä. Töissä syön keittoa tai salaattia pääruoaksi ja aina kukkura-annoksen raasteita. En ole kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan, mutta olen harventanut annostelua pariin kertaan kuukaudessa.

Kevään projekti on edennyt mukavasti. Laitoin tavoitteeksi, että vuoden 2011 aikana minä kevenen vähintään kymmenen kiloa. Olen nyt menossa kuutosen kohdalla, mitä voi varmasti pitää hyvänä tuloksena. Makeanhimo on häipynyt, tai olen onnistunut pääsemään niistä hetkistä ohi rusinoiden tai porkkanan avulla. Alkoholia en ole juonut sitä yhtä tai kahta viinilasillista enempää ja sitäkin harvoin. Ei ole ollut nälkä, olen innostunut taas lisäämään liikuntaa ja on ihanaa huomata, että jotkut vaatteet väljenevät päällä. En aio lopettaa, vaikka saavuttaisin tavoitteeni. Olin ylipainoinen jo ennen lasta, joten vielä voi hyvin jatkaa raskauskilojen kaikkoamisen jälkeenkin tällä linjalla.

Nopeita tuloksia ei minun kannata odottaa, koska ei se paino tullutkaan hetkessä. Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä, ja aina paino on tullut takaisin. Laihtuminen vaatii elämäntapojen muutosta. Se on varmin tie minulle. Kevenevää kevättä siis!

Tyhmä, nöyrä ja hiljainen

Kevätaurinko valaisee pelottavasti kaikki elämän pimeimmätkin loukot. Pesemättömät ikkunat, lapsen läpsimät kuvaruudut ja keittiön syöttötuolin alusen kauheuden, mutta myös mielen käsittelemättömät kriisit ja pesäkkeet. Olen penkonut mieltäni, minuuttani, omakuvaani. Kaikki ei ehkä kestä päivänvaloa, mutta siivousinnossani en ole mitään rauhaan jättänyt.

Kärsin ajoittain edelleen syyllisyyttä siitä, että laitoin lapseni hoitoon ja menin töihin. Siitäkin huolimatta, että tytär on viihtynyt hoidossa erinomaisesti ja minä voinut selvästi aiempaa paremmin, kun saan olla taas töissä. Tilitän miehelleni, että haluaisin jaksaa kotona, olla se pullantuoksuinen äiti, joka vetää pulkkaa ulkona ja viihtyy lapsen kanssa. Haluaisin haluta olla kotiäiti. Tähän jatkuvaan syyllisyyteeni kyllästyneenä päätin tutkia, mistä moinen oikein kumpuaa. Miksi piinaan itseäni syyllisyydellä, jossa ei ole mitään järkeä?

Kelasin, että parikymppisenä ja vähän sen jälkeenkin koin aina, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Olen aina ollut puhelias, kärkäs sanomaan ja kommentoimaan, suuta on suorastaan ollut vaikeaa saada pysymään kiinni. Erityisesti maailman menoa, uutisia ja politiikkaa olen tykännyt kommentoida. Olen aina ollut pitkä: kasvoin muita päätä pitemmäksi jo alakouluikäisenä. Olen ollut iso nainen, ainakin jos tavoitteena olisi barbie tai Helinä-keiju.

Koulussa olin hikari, ja halusin opiskella pitkälle ja paljon. Ihanne kyseenalaistamattomasta ja "järkeilemättömästä" ihmisestä ei toteutunut minun kohdallani. En ole koskaan innostunut niistä harrastuksistakaan, joita suku ja vanhempani olisivat toivoneet. Soittoharrastus ei kiinnostanut, tukkaa en viitsinyt teininä pahemmin kampailla ja hevoset olivat ykkösjuttu. Sinänsä noissa ei ole mitään kummallista valtaväestön näkökulmasta. Mutta minä elin lestadiolaisessa maailmassa, jossa kyseiset ominaisuudet eivät suorastaan olleet hyve.

En siis mahtunut siihen muottiin, joka lestadiolaisesta maailmastani olisi tarjottu. Olisi pitänyt olla nöyrä, hiljainen, suuntautua kotiin ja kotitöihin, eikä varsinkaan ottaa kantaa mihinkään yhteiskunnalliseen tai historiaan. Okei, myönnän, että tämä on kärjistys, ja asiat eivät ole näin yksioikoisia. Jokatapauksessa, edelleen kummittelee minun nykyisessä maailmassani (johon ei kuulu lestadiolaisuus, by the way) se naisihanne, että pitäisi olla eteerinen nainen, tyhmä, nöyrä ja hiljainen. Ei auta, että tiedän sellaisesta haaveilun olevan turhaa. Koen aina olevani jotenkin vääränlainen, luonnonoikku tai jotain.

En tiedä, milloin saan päästettyä irti näistä kummallisista ihanteista, jotka kasvatukseni on minuun liian tiukasti juurruttanut. Jos maailmani päällisin puolin onkin aika tavallinen, ihanteiden ja arvojen tasolla muutokset tapahtuvat hitaammin. Toisaalta, en varmasti ole ainoa, jonka tavoitteiden ja ideaalien taustalla kummittelevat vanhempien, sukulaisten tai naapurien tavoitteet ja ihanteet. Vinkkejä aivopesun purkamiseen otetaan vastaan. Tai sitten minulla on kolmenkympin kriisi aluillaan.

Pieniin hetkiin

Meidän perheen työarki on taas alkanut. Samaan saumaan osunut remontti ja muutto sekä pikkuneidin hoidon aloittaminen ovat työllistäneet minua ja miestäni väsymykseen asti. Vasta pikkuhiljaa alamme toipua ja jaksaa elää normaaleja asioita.

Pienelle tyttöselle hoidon aloittaminen on tarkoittanut iltojen rauhoittamista: mitään ylimääräistä ei voi harrastaa tai tehdä, koska hän ei jaksa. Hoito on väsyttävää, ja äitiä on ikävä. Istumme siis tyttäreni kanssa iltaisin ja leikimme yhdessä. Nukkumaan mennään aikaisin ja rauhassa. Olen päättänyt ajatella häntä, ja minimoida omat menoni arki-iltoina. Näin pienen hoitotytön elämä sujuu parhaiten - ja kaikki onkin sujunut hyvin.

Uuden työn aloittaminen on aiheuttanut minussa yllättävän paljon tunteita. Oli helpotus tunnustaa ja tunnistaa, että minua on jännittänyt. Ja että saan minäkin jännittää uudessa työssäni. Talontavoille oppiminen oppiminen ottaa oman aikansa, ja sen ajan antaminen itselleen on oikein. Ei minun tarvitse heti olla valmis, ja erinomainen. Virheitä sattuu jokaiselle. Minä vaadin aina itseltäni paljon, nytkin, ja siksi tätä on ollut vaikeaa sallia itselleen.

Pieni hoitotyttö on tietysti saanut myös kaikki virukset ja pöpöt hoidosta. Pari nuhakuumetta on sairastettu ja kerran pari korvat tarkistettu, kuten asiaan kuuluu. Pahemmilta sairastelukierteiltä olemme silti välttyneet. Olemme sopineet mieheni kanssa, että jaamme lapsen sairastelusta johtuvat poissaolot puoliksi. Molemmista tuntuu silti vaikealta olla pois töistä lapsen sairauden takia. Kun ei ole tottunut itse sairastelemaan paljoa. Tässäkin on pitänyt opetella armollista ajattelua. Onneksi minulla on hyvä esimies, joka on ollut ymmärtäväinen. Jos niin ei olisi, saattaisi paine tässä asiassa olla vielä kovempi. Lohduttaa, kun tiedän, että kaikki pienten lasten vanhemmat ovat samassa liemessä.

Arjen keskellä pieniä piristyksiä täytyy silloin tällöin itselleen järjestää. Satunnaisen iltavuoron tullen olemme Frida-tyttöni kanssa käyneet pulkkakävelyllä uuden kodin lähimaastoissa. Kevätaurinko lämmittää jo mukavasti, ja luonto on upea. Nautin siitä, että meilläpäin ei kuulu liikenteen meteliä. Aiemmin ei näin ihanasti asiat olleet. Vaikka monet asiat ovat nyt elämässä kesken, voin silti sanoa, että tykkään tästä. Se on vain tartuttava hetkiin. Pieniinkin.