Aatonaaton onnenhetki

Valvomme mieheni kanssa aatonaaton iltana. Pitää odottaa, että kinkun voi laittaa uuniin. Eikä muutenkaan huvita mennä nukkumaan: nyt on alkanut loma, ja on joulu. Tänään on leivottu joulupullaa ja karpalokakkua. Maisteltu itsetehtyjä joulukarkkeja. Ihasteltu kuusta, kuunneltu ja katsottu hyväntekeväisyyskonserttia ja katsottu Toisenlaisia frendejä televisiosta. Kaikesta tästä on tullut minulle niin hyvä mieli, että ihan onnesta itkettää. Minulla on onnea, olen onnekas, että saan elää nyt, tässä ja näin. Näiden rakkaiden kanssa.

Hieman kelailen mielessäni kulunutta vuotta. Varmaan sitä pitäisi miettiä vasta uuden vuoden kynnyksellä, mutta ajatus harhailee kuitenkin menneisiin. Tämä on ollut minulle todella oppimisen vuosi. Monessa mielessä. Tajuan selkeästi, että en ole ihan sama ihminen, mikä olin vuosi sitten. On ollut aika luopua ja saada. On ollut aika opetella omia rajoja. Tuntuu hyvältä, että olen oppinut niitä, vaikka paljon on vielä opittavaakin.

Vuosi on kuitenkin lyhyt aika. Nykyisin tuntuu, että vuodet hurahtelevat ohi niin nopeasti. Kun seuraan tyttäreni kasvua, hänen kehitystään, ymmärrän ajan kulumisen. Aivan äsken hän oli vielä pieni rintalapsi, nyt jo reipas leikki-ikäinen. Hän tarjoaa kahvia ja keittoa, maistattaa leikisti leipää. Leikkii vetävänsä pulkkaa. Juoksee ympyrää tonttulakki päässä jutellen "hyrrä, hyrrä, hyrräti hyrrä". Laulaa taukoamatta jotain. Ellei soi "Ihhahhaa", kuuluu "Pienen pieni ankka lähti leikkimään" tai "Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä". Hän haluaa olla "mie ite", jota äiti ei saa auttaa. Pikkuapulainen, joka haluaa osallistua. Rakas lapsonen.

Ehkä kuitenkin eniten olen kiitollinen tilasta olla. Omasta tilasta. Olen pitkään ollut levoton, kärsimätön, surumielinen, ahdistunut. Jossakin vaiheessa olen hukannut itseni. Nyt tunnistan hetkiä, joina olen kuin joskus ennen. Onnellisina aikoina. Yhtäkkiä olen alkanut luoda uutta, ajatella rakentavani. Selviäminen on vaihtunut hetkissä elämiseen. Välillä onnistun, välillä en. Ja niin kuuluu olla.

Pullea tokaluokkalainen

Olin ekaluokan luokkakuvassa iloinen, reipas koululainen. Tukka oli hieman itsepäinen, sojotti siinäkin kuvassa vasemmalle väkisin. Voimakkaat pyörtäjäiset, ja ehkä ollut vähän kiire kouluun pikkutytöllä, eikä ehtinyt sitä sen kummemmin kampailemaan. Samalla luokalla minulla oli lapsuudenystävä Helena. Kävimme sitten Helenan kanssa myös yläkoulun ja lukion samassa, mutta tokaluokasta eteenpäin minä olin eri koulussa. Koska meidän perhe muutti.

Tokaluokan kuvassa olen pullea tyttö. Niin pullea, että tulee ihan sääli sitä lasta, joka olen. Vaatteet kiristävät selvästi. Eivät ne muutenkaan kovin kauniit ole. Tukka on edelleen yhtä itsepäinen. Silmälasit ovat vaaleanpunaiset, niitä en vielä ekaluokalla suostunut pitämäänkään. Istun vaikeasti luokkakuvassa eturivissä. Uusi koulu. Opettaja oli ankara, perinteinen vanhanajan kansankynttilä. Oli tottunut pitämään koulun kurissa. Hymyilen pienesti, ei se oikein iloinen hymy ole.

Mitä minulle tapahtui tuossa välissä? En ihan tarkkaan tiedä vieläkään, mutta ylipaino seurasi minua aina sen jälkeen ainakin ajatuksissa. Silloinkin, kun olin normaalipainoinen ajattelin olevani ruma ja lihava. Muistan, miten järsin omassa sängyssäni jäisiä pullia lohduksi. Koulussa meni huonosti, en osannut matikkaa ollenkaan. Vanhat kaverit olivat kaukana, uusia ei ihan naapurissa asunut. Äiti oli mennyt töihin, vaikka se työpaikka olikin kotona. Työtä oli ihan kauheasti. Meillä oli eläimiä lemmikeiksi, ja niitä paijasimme. Lohduttihan se kissakin, tai kani. Siskostani tuli ihan eläinhullu. Meistä molemmista heppatyttöjä.

Itkettää, kun ajattelen itseäni tokaluokkalaisena. Muistan, miten seisoin vaa'alla ja katsoin lukua. Se oli valtava. Olin lihonut varmaan kymmenen kiloa ellei enemmänkin, lyhyessä ajassa. Se hetki on syöpynyt mieleeni. Olin ihan yksin sen asian kanssa. Muistan, miten vihasin terveydenhoitajalla käymistä. Äiti sanoi, ettei voi ostaa Leviksiä, koska ne eivät mahtuisi meille. Paino normalisoitui, kun kasvoin. Mutta sen jälkeen olen kyllä välillä lihonut ja välillä laihtunut. Jojottelu on periytynyt suvussa. Niin meillä on tehty ennenkin. Syön helposti suruuni, ahdistukseeni, ilooni, juhliakseni. Aina on syytä syödä.

Nyt mietin, miten voisin opettaa lapselleni terveellistä ruokavaliota. Miten voisin katkaista tämän kierteen? Miten välttäisimme tämän mallin oppimista rakkaan pikkuiseni kohdalla? Haluan sitä niin kovasti. En tiedä, onko keino oikea, mutta meillä ei lapsi syö eikä juo makeaa kuin aivan harvoin kylässä tai vieraiden aikaan. Karkkia ei saa kiitokseksi, ei lohduksi. Niin meillä aina lapsena sai. Voi, kun vielä oppisin itse olemaan yhtä tiukka itselleni. Etten opettaisi sillä tehokkaimmalla tavalla: omalla mallillani.

Lunta ja perinteisempää joulunodotusta

Joensuussa on taas maassa hanki. Ihana uusi lumi hiljentää luonnon ja antaa valoa, luo joulutunnelmaa ja rauhoittaa. Minä ja kymmenet kynttiläni viihdymme ja voimme hyvin. Adventtikalenteri on aloitettu, tavallinen joulukalenteri odottaa vielä vuoroaan. Frida sai uuden haalarin, jossa on tilaa kasvaakin. Tytöllä alkaa vähitellen uhmaikä antaa itsestään kuulua, mutta vielä olemme pärjänneet aika hyvin. Iltaisin nukkumaan mennessä naureskelemme lapsemme jutuille mieheni kanssa. "Mie ite" on nykyisin tuttu lause meillä.

Meillä valmistaudutaan tänä vuonna viettämään joulua omassa kodissa. Olemme tähän asti ehtineet reissailla edestakaisin, mutta tänä vuonna joululomakin on niin luvattoman lyhyt, että ei viitsi viettää sitä vähää vapaata autossa. Joulurauhaa siis vietämme kotona. Sukulaisemme ovat satojen kilometrien päässä, paitsi siskoni, joka tulee meille puolisoineen.

Huomaan, että nyt on vähän paineita: millaisiksi meidän oman joulumme perinteet muodostuvat? Miten yhdistelemme lapsuudenkotiemme perinteitä? Menemmekö joulukirkkoon, luemmeko jouluevankeliumin, laulammeko joululauluja, katsommeko elokuvia, syömmekö perinteisiä jouluruokia vai keksimmekö jotain erityistä? Käykö meillä joulupukki? Ostammeko paljon joululahjoja? Ettei joulu jää jotenkin arkiseksi tavalliseksi nyhjötykseksi! Onko jouluna sitten yksinäinen olo, kun ei olekaan perhettä ympärillä, paitsi tietysti oma perhe? Auttaako kaiken mahdollisen joulukrääsän ostaminen tähän epävarmuuteen? Auttavatko joulutontut ikkunoissa ja jouluverhot?

Rauhoittaakseni itseäni suunnittelen, miten käytännön asiat voisi hoitaa. Yritän tehdä mielikuvamatkoja sellaiseen jouluun, joka olisi kiva saada. Tiedän, että en halua vanhempieni tai appivanhempieni jouluun, mutta on vaikeaa hahmottaa, mikä se meidän joulu sitten on. Tajuan, että on se ihan pienimuotoinenkin joulu ihan ookoo. Että ei tarvitse odottaa valtavia, suorittaa ja hössöttää. Lapsellemme joulukalenterikin on elämys, saatikaan sitten joulukuusi. Pienistä asioista se joulu syntyy meille aikuisillekin, sanon itselleni. Yritän myös muistaa sen.

Pietarin tuliaisia

Kävimme hiljattain Pietarissa mieheni kanssa muutaman päivän reissulla. Tytär nautti mummulansan palveluista sen aikaa. Irtautuminen arjesta onnistui erinomaisesti ja Pietari hurmasi meidät. Minä olen aivan ihastunut Venäjään. Meillä on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki noin lähellä. Silti tuntuu, että suomalaiset suuntaavat helpommin Keski-Eurooppaan kuin Venäjälle. Kielimuuri ilmeisesti vaikuttaa niin, vaikka kyllä venäläiset nuoret puhuvat jo hyvin englantia.

Pelasimme shakkia, maistelimme venäläistä vodkaa ja shampanjaa (shampanskoje) ja tietysti söimme blinejä ja pelmenejä. Myös seljankaa ja kaviaaria maistoimme. Venäläiset ravintolat ovat tasoltaan paljon suomalaisia parempia. Ruoka on oikein hyvää!

Turismin puolesta emme tällä kertaa käyneet Eremitaasissa. Pietarin reissumme oli numerojärjestyksessä toinen, ja edellisellä kerralla tuli oltua turistina enemmän. Nyt keskityimme enemmän kulinarismiin, mutta tälläkin kertaa kävimme Iisakin kirkon tornissa (upea näkymä yli Pietarin!), kirkossa veren päällä ja Kazanin Jumalan äidin kirkossa. Metro oli oma elämyksensä ja varsinkin ruuhka-aika siellä. Huh huh! Shoppailua ei tullut juuri harrastettua ja se onkin aika tyyristä hommaa. Pietarin hinnat ovat korkeat, ja varsinkin pääkatu Nevskillä. Kannattaa suunnata vähän syrjemmälle.

Matkustimme Pietariin ensin autolla Kouvolaan ja sitten Kouvolasta Allegro-junalla, mikä oli valtavan positiivinen kokemus. Matka oli edullinen, mukava ja nopea. Pari tuntia ja olimme perillä. Rajamuodollisuudet hoituivat liikkuvassa junassa. Yövyimme Vasilin saarella Sokos hotel Vasilievskissä. Hotelli oli nappijuttu: siitä ei ollut mitään huomautettavaa. Sijainti oli hyvä, aamupala runsas ja nautittiin shampanjan kera ja asiakaspalvelu ystävällistä. Huone oli mukava ja nykyaikainen. Suosittelen.

Tuntuu, että menen kielikurssille heti, kun vain ehdin. Mietin, että taidan olla aika kiitollinen matkustaja. Nautin erilaisuudesta eikä se ole minulle ikävä kokemus. Kun nyt mietin, ei tule mieleen yhtään negatiivista matkustuskokemusta. Vai liekö aika jo kullannut muistot! Minnehän sitä seuraavaksi pääsee? :)

Oravanpyörää ja haaveita

Ihana rauhallinen viikonloppu takana. Näitä on viime aikoina onneksi ollut useampia: nautin näistä niin kovasti. Emme tee oikein mitään, tai korkeintaan kivoja kotiasioita. Se on arjen oravanpyörälle hyvää vastinetta. Ja toisaalta, muuta ei oikein jaksakaan. Ennen kuljimme viikonloppuisin ympäri Suomea kylässä, sukulaisissa, reissuissa. Nyt pysymme kotona. Näin on hyvä ainakin toistaiseksi.

Arjen oravanpyörä pyörii pikkulapsiperheessä tasaisen varmasti hoito-työ-kauppa-koti -reittiä. Melkein koko ajan on kiire. Se on yllättävän väsyttävää. En jaksaisi viikonloppuisin mitään ylimääräistä. On tässä varmaan muutakin väsymystä kuin vain fyysistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että alan kyetä katsomaan vähän kauemmaskin. Pitkään aikaan en ole jaksanut katsoa pitemmälle, haaveilla mistään.

Tänä viikonloppuna olen haaveillut joulusta. Eka kertaa ikinä aiomme olla joulun omassa kodissa. Eka kertaa ikinä saan oman joulukuusen. Oma jouluateria. Oma joulupukki. Ihanaa! :) Innostuin niin, että aloin suunnitella heti joulua. Mitä söisimme, miten koristelisin kotia. :) Tänä vuonna jouluun ei satu paljon ylimääräisiä vapaapäiviä. Emme käytä niitä vähiä ajamalla edes takaisin Suomea autolla ruuhkassa.

Suunnitteilla on myös miniloma kahdestaan mieheni kanssa. Odotan sitä kovasti. Tykkäämme matkalla nauttia kulinaristisista nautinnoista, selkokielellä sanottuna paikallisesta ruoasta ja juomasta. Toki normaalien turistijuttujen lisäksi. Vaihtelu virkistää, antaa suorastaan voimia jaksaa taas. Ei sitä kovin kauas tarvitse mennä, että irtoaa arjestaan.

Rakastan kynttilöitä

Pimenevissä elokuun illoissa on yksi ilo, josta en luovu: kynttilät. Olen ollut jo vuosia heikkona kynttilöihin. Meillä on kotona varmaan reilut viisikymmentä kynttilänjalkaa. Osa on pitänyt laittaa kaappiin, koska kohtuudessa on niin vaikeaa pysyä. Nyt minulla on myös puutarha, jonne laittaa ulkolyhtyjä. Etupihalle ja takapihalle. Pieniä lyhtyjä ja isoja lyhtyjä. Mustia, valkoisia, värikkäitä. Kaikenlaisia.

En tiedä, miksi kynttilät tuntuvat minusta niin mukavilta. Sytytetyn kynttilän liekki lämmittää, tekee kodikkaan ja rauhallisen olon. En pidä kirkkaista valoista. Istun mieluummin hämärässä. Eräässä opiskelijakämpässä minulla oli käytöstä poistettu takka, jonka laitoin aina täyteen erilaisia kynttilöitä. Ihanaa!

Lapsuudesta minulla on ainakin yksi kaunis kynttilämuisto. Se liittyy joulunaikaan. Meillä oli kilisevä enkelikello. Se sellainen, jossa on pienet valkoiset kynttilät, ja kellot alkavat kilkattaa lämpöliikkeestä. Muistan, että minä ja sisarukseni istuimme ja ihastelimme enkelikelloa tuntikaupalla. Olin ehkä viisi tai kuusi vuotias.

Olen syysihminen. Viltti, päiväunet, lämpimät voileivät, porkkanakakku, omenapaistos, punaviini, auringonkukat, kirpeät aamut, kosteus nurmikolla, pimeät illat, jopa sade. Tykkään niistä. Ja kynttilöitä rakastan. <3

Kynttilötä on vain niin paljon kivempi polttaa syksyllä kuin kesällä. Ja minä kyllä poltan kynttilöitä kaikkina vuodenaikoina.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Tänne on tullut syys. Se tuoksuu tuulessa, kukissa ja puissa. Minä aloitin taas työni, tytär hoidon. Nyt häntä itkettää jäädä sinne, mutta jospa jo ensi viikolla helpottaisi. Minäkin pääsen vauhtiin töissäni vähitellen. Kiinnostavia aiheita on taas tiedossa, ja ne innostavat minua.

Olen viime aikoina tavannut kiinnostavia ihmisiä. On ollut ilo tutustua ja löytää uusia näkökulmia. Ystävystyminen on minulle aina ihme. Jos yhteys löytyy, se on todella hieno asia. Olen oppinut arvostamaan ystävyyttä, kuivana kituvaakin, korkealle. Yhteinen aika on todella arvokasta, ja nykyisin sitä on niin vähän. Kaikille ei aina aikaa löydy, vaikka haluaisi. Yhteisen ajan järjestäminen voi vaatia monta yritystä, vaikka ystävä olisi rakas ja tärkeä.

Vastikään olen miettinyt maailman muutosta. Sitä on niin helppo vastustaa. Ei saisi olla erilaisia ihmisiä, uusia ajatuksia, käytäntöjä ja tapoja. Kuitenkin jo Juhani Aho aikanaan kirjoitti siitä, miten maailma muuttuu. Muutosta ei voi pysäyttää. Pidän perinteistä, mutta en halua takertua vanhaan. Paljon on sitä ajatusta, että ripustaudutaan vanhaan eikä haluta edes kuulla uudesta, ei perusteltuna eikä ilman. Ennen oli niin kunnollista.

Joskus on niin vaikeaa ymmärtää toista, että keskustelu käy mahdottomaksi. Ollaan niin eri mieltä, että kun toinen sanoo aita, toinen kuulee seiväs. Tämä ilmiö on minusta huomattavissa todella monessa asiassa. Maahanmuuttoasioissa, kirkon parisuhdelakikeskustelussa ja niin edelleen. Toinen osapuoli on juntti tai kukkahattutäti, tyhmä tai muuten vain sivistymätön. Sorrun tähän itsekin. Helvettiin en sentään ketään julista, kuten jotkut.

Lopulta tärkeintä on rakkaus. Että osaisi sanoa, osaisi ilmaista, välittäisi. Selkeimmillään kaikki muut asiat elämässä painuvat taka-alalle ja vähempiarvoisiksi.

Kodin kasvojenkohotus

Lomareissuilta palattua tuntuu aina ihanalta palata kotiin. Istun ja ihastelen: kyllä meillä on kaunis koti. Nopeasti se sitten siitä arkiintuu ja alkaa tuntua, että moni asia pitäisi olla paremmin. Olen satunnainen sisustaja. Uudessa kodissa on kiva sisustaa, mutta meidän muuttomme sattui niin kiireiseen saumaan, että halusin vain nopeasti saada tavarat jotenkin paikoilleen. Sisustuksesta viis! Nyt lomalla olen sitten vähän koettanut katsoa, että koti näyttäisi kivalta.

Teimme sisarusteni kanssa isälle yllätyksenä remontin 50-vuotislahjaksi. Lapsuudenkoti pesi todella kasvonsa tai ehkä jopa sai kunnon kasvojenkohotuksen. Muovimatto vaihtui laminaattiin, puunväri hävisi valkoisen maalin alle. Tapetti vaihtui ajanmukaiseen. Oli todella mukava tehdä remonttia porukalla. Sisarusten välinen yhteishenki tuntui kasvavan, kun oli yhteinen hanke toteutettavana. Vanhempani eivät ole jaksaneet huolehtia kodin kunnosta, kun työtä on ollut maatilalla niin paljon. Koti on kuitenkin todella tärkeä. Toivon, että tämä remontti piristäisi ja kannustaisi heitä. Yllätys onnistui: isän ilme oli todella hämmästynyt, ellei jopa hämmentynyt. Ei tätä samaksi tunnista, kuului arvio.

Seuraava projekti täällä omassa kodissani olisi wc:n ajanmukaistaminen. Heti ei ole kyllä siihen varaa, mutta suunnittelen jo sitä. Olisin innostunut vaihtamaan lattiamaton laattoihin ja uusimaan kalusteet. En ole itse koskaan laatoittanut. En tiedä, osaisiko sitä.

Liekö syy sisustamisissani, vai missä, mutta kesällä on kyllä rahaa kulunut. Tietysti lomareissuihin menee rahaa, kun matkustaminen on niin kallista. Mutta helposti tarttuu mukaan tuliaisiakin. On ihan kivaa, että loman jälkeen tulee arki ja tavallinen elämä.

Kotimaan matkailua

Heinäkuu tuoksuu kesälle. Tuntuu, että yhdessä yössä luonto kääntyi heinäkuiseksi. Minulla on tänä kesänä kolme viikkoa lomaa. Se on juuri riittävästi irtautua työstä ja hetkeksi nauttia vapaasta, perheen yhdessä olosta ja tehdä niitä asioita, joita ei työaikana ehdi. Olemme nyt sitten matkustelleet kotimaassa, loma on vasta alussa.

Kirjoitan tätä Oulussa. Edellisestä Oulun käynnistä on ehtinyt vierähtää vuosia. Ei tämä silti paljoa ole muuttunut. Matkan todellinen tarkoitus on käynti herättäjäjuhlilla, mutta samalla tulee perhelomailtua. Lapsen kanssa hotellissa oleminen on vähän haastavaa: tulee siivoojille helposti töitä aamupalalla. Pikkuneiti on silti käyttäytynyt todella mallikkaasti. Iloisesti yllätyin, kun hän veteli kahdet päiväunet rattaissa, söi kiltisti ja ei kiukutellut turhia. Yöunikin on maittanut. Ehkä meillä on vain niin kiltti tytär. :)

Herättäjäjuhlat. Minulle hengelliset kesäjuhlat ovat olleet osa elämää aina, ei tosin nämä juhlat. Minulle tämä on toinen kerta herättäjäjuhlilla. Juhlissa on paljon tuttua. Niillä on mukava käydä. Pidän herännäisyydessä siitä, että se ei vaadi minulta mitään. Koen, että saan olla ja tulla omana itsenäni, kysellä ja etsiä, kurkotella Jumalaa kohti eikä kukaan kysele, vaadi, tutki tai kyttää minua. Koen iloa siitä, että voin vapaasti mennä ja osallistua. Herätysliikkeet ovat herkästi niin konservatiivisia, ja aina niissä tuntuu olevan niin paljon muutettavaa. Körttejä kuuntelen lempeästi hymyillen. On mukava kuunnella.

"Lähinnä körttien" liike on kuulemma yksi suurimmista herätysliikkeistä. Näin kuulin tänään juhlissa kentällä. Mekin olemme sitten osa sitä. Emme ole jäseniä, mutta koemme ajattelevamme samoin. Katsellaan, mitä tästä seuraa. Kiva on joka tapauksessa, kun lomailu sujuu näin mukavissa merkeissä. Oulun herättäjäjuhlien tunnus on tänä vuonna Anna toivon kantaa. Tykkään siitä.

Häpeästä ja hääleikeistä

Kesälehdessä oli juttu häpeästä. Joensuulainen teologian professori Paavo Kettunen kirjoitti hiljattain kirjan suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Aihe kiinnostaa minua, ja olen sitä aiemminkin miettinyt. Minä häpesin lapsena monia asioita. Nolotti olla niin erilainen. Olin kuitenkin pystypäinen, eikä sitä varmaan minusta paljoa huomannut. Että olisin halunnut olla niinkuin muut, kuten kaikki teinit.

Aikuisenakin olen siitä erilaisuudesta tuntenut voimatonta suuttumusta, epätoivoa, ja häpeää. Häpeä on niin monimutkainen tunne. Harvoin se ihan sellaisenaan tulee, se piiloutuu toisten tunteiden taa. Ehkä sitä ei ensivilkaisulta tajuakaan, että tässä on kyse häpeästä. On helpottavaa huomata, että sitähän se olikin.

Kesään liittyvät myös hääjuhlat. Parikymppisenä vihasin hääleikkejä. Monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että häissä minulle aina irvailtiin kivireestä ja kyseltiin, olisiko jo pian minun vuoroni. Jostakin syystä huumorini ei riittänyt piirileikkeihin eikä kimpun heittämisiin. Leikit jotenkin alleviivasivat sitä, että olin yksin, ja että olisin halunnut tilanteen olevan toisenlainen. Omissa häissäni ei hääleikkejä leikitty ja se oli vakaa tahtoni.

Nyt tunnistan, että kyse oli häpeästä. Minä vielä erehdyin kuvittelemaan, että vika oli minussa, että niitä häitä ei toiveistani huolimatta vietetty ennen 22-vuotispäivääni. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että Thank God, ei vietetty.

Ilmeisesti joku muukin on joskus kokenut samaa, koska olen kuullut tarinan pitkään poikamiehenä elelleestä miehestä, joka tokaisi häitä suunnitellessaan, että "hänen häissään eivät poikamiehet pyöri".

Siunattu koti

Vietimme uuden kotimme tupaantuliaisia ja kodinsiunaushetkeä hiljattain. Ihana toukokuinen sää suosi juhlaamme. Saimme pation kunnostettua juhlaa varten ja siinä oli ihana istuskella pimenevässä kevätillassa. Kodinsiunaus oli vaikuttava tilaisuus. Tuttu pappi piti siunauksen, ja siinä pyydetään kodille, siellä asuville ja vieraileville siunausta ja keskinäistä rakkautta. Mieleeni jäivät soimaan "minä siunaan tämän kodin"-lause yhdistettynä ristinmerkkiin. Siinä on vahvaa sanomaa.

Kodinsiunaus ei ole kovin yleinen seremonia kodeissa vielä, ja on alkanut yleistyä vasta viime vuosina. Itä-Suomessa koteja siunataan erityisesti ortodoksisessa kirkossa ja sieltä tapa onkin luultavasti levinnyt luterilaisiin koteihin. Me olimme kuulleet, että pappia voi pyytää siunaamaan kodin ja päätimme jo ennen asunnon ostoa, että tämän haluamme. Kokemus oli minullekin ensimmäinen, ja positiivinen.

Illalla vietimme perinteisempiä tupareita, joihin kuului salaattia, hyvää syömistä ja boolitarjoilu. Kynttilöitä, pelejä ja musiikkia. Jutteluhetkiä. On mukavaa, että saa kotiinsa vieraita ja naurua. Vaikka juhlista on jonkin verran vaivaa, nautin niiden laittamisesta. On ihanaa kutsua kotiinsa vieraita, ja kestitä heitä. Liian vähän tulee kyläiltyä spontaanisti itsekin. Se ilahduttaa ja antaa voimia arkeen. Juhlimme sen verran hillitysti, ettei pikku tyttäremme tarvinnut lähteä kotoa minnekään.

Kuluvana kesänä on tarkoitus grillailla ulkona, nauttia auringosta ja rauhasta ja kutsua vieraita kotiin. Toivonkin, että mukavia kohtaamisia järjestyisi jatkossakin ystävien ja tuttavien kanssa.

Lehtikuolema

Kävin tänään katsomassa, kun edellisen työnantajani Karjalan Maan viimeinen numero meni painokoneeseen Punamustalla Joensuussa. Lähes satavuotias aviisi tuli tiensä päähän monien vaiheiden jälkeen. Sain nykyisen työni puolesta olla kirjoittamassa juttua sen historiasta, ja se oli mielenkiintoinen homma. Harmitti vain, että ihan kaikki kuulemani "mehevät jutut" eivät lehteen mahtuneet. Tilat ovat lehdissä aivan liian rajalliset kertomaan siitä kaikesta draamasta ja niistä käänteistä, mitä Karjalan Maan historiaan on mahtunut.

Toimittajan työ oli ennen aika erilaista kuin se on nykyään. Toimittajia pidettiin juopporenttuina, ja se oli tietysti osittain tottakin. Aika moni toimittaja oli lähtenyt töihin kesken opintojen, eikä se seikka ole muuttunut niistä ajoista. Nykyisin toimittajan töihin on varsin vaikeaa päästä, saatikaan työllistää itsensä jatkuvasti. Vakituinen paikka on nykytoimittajalle lähes lottovoittoon rinnastettava tapahtuma. Enää vain harvoin voi toimittajana työllistyä ylioppilaspohjalta. Ennen se oli aivan mahdollista.

Ryyppääminen ei enää työnkuvaan kuulu. Tietysti kukin käyttää alkoholia, miten itse tykkää, mutta työn puolesta sitä ei harrasteta. Alkoholismi oli ennen yleinen sairaus toimittajien keskuudessa. Olen kuullut kerrottavan, että vain harvat toimittajat elivät yli viisikymppiseksi, varsinkaan miespuoliset. Alkoholia oli yleisesti tarjolla infotilaisuuksissa ja niitä seurasivat iltaisin jatkot. Humalaan pääsi toisten laskuun vaikka joka ilta, jos niin halusi. Näin minulle on kerrottu.

Politiikka oli ennen lehdistössä yleisesti esillä. Karjalan Maa oli viimeinen keskustalainen maakuntalehti. Maakuntalehdet eivät ole enää aikoihin yleisesti minkään puolueen tunnuksia kantaneet. Toki se ei tarkoita, etteikö lehdissä olisi edelleen jotain painotuksia olemassa. Niin on hyvä. Itsekin politiikan toimittajana töitä tehneenä pidän puolueettomuutta työn kannalta parempana. Olen mielelläni nykyisessä roolissani ja annan puoluekantani mukavasti vaihdella. Se on minulla yksityisasia nykyään.

Karjalan Maata ajattelen kiitollisuudella. Tuo toimittajien korkeakouluksi mainittu lehti opetti minulle tämän ammatin. Niin se on opettanut monelle muullekin. Opin siellä rakastamaan tätä työtä. Kiitos niistä vuosista Karjalan Maalle. Levätköön se lehti nyt rauhassa.

Ihanaa 50-luvun romantiikkaa

Olin hiljattain Joensuussa historianopiskelijoiden järjestämissä latotansseissa. Teemana oli 1950-luku, mutta missään ladossa tansseja ei pidetty. Bilepaikaksi oli valittu Joensuun teatteriravintolan lasiteranssi, joka tavoitti mukavasti lavatanssien tunnelmaa. Kaksi livebändiä toivat mieleen myös maalaishäät. Tanssilattialla oli mahtavasti tungosta, eikä haitannut, vaikka tanssiaskeleet menivät ainakin allekirjoittaneella vähän sinne päin. Minä tanssin parhaiten silmät kiinni ja annan mieheni viedä. Muiden kanssa en sitten kehtaa tanssiakaan, minä tanssitaidoton.

Latotanssit olivat saaneet niin valtavan suosion, että kahdensadan hengen tilaisuus oli myyty loppuun. Tosi moni oli nähnyt ulkomuotonsa eteen vaivaa, laittanut tukkaansa ja pukuansa 50-luvun henkeen ja meikannut ajanmukaisesti. Myös perinteisen musiikin, naisten- ja miesten hakujen ja iloisen tanssitunnelman sekoitus loi pohjan aidolle maalaisromantiikalle. Oli hellyttävää seurata tanssipareja, jotka siirtyivät pöytiin juttelemaan. Oliko jopa niin, että tanssimisesta tuli kiva "excuse" toiseen tutustumisesta? En yllättyisi, jos tuon illan alkana olisi alkanut jopa perinteisiä kevätromansseja.

Olen kuullut, että 50-luvun juhlia järjestetään säännöllisestikin. Myös Joensuussa intoa sellaiseen olisi, jos kaikki vain järjestyy toivotusti. Minä ainakin menisin mielelläni latotansseihin urbaanisti keskellä kaupunkia uudelleenkin. Havaitsin paikalla myös muita kuin opiskelijoita, joten ilmeisesti tapahtumalle olisi kysyntää laajemminkin. Toisella kerralla panostaisin itsekin ajan henkeen sopivasti laittautumalla.

Kevenevää

Toisilla se vauvakilojen karkoittaminen käy huomaamattomasti ja itsestään. "Pelkkä imetys riittää hoikistamaan äidin", minullekin sanottiin. Niin, ei riittänyt. En kaventunut imetysaikana paria kiloa enempää. Se harmitti ja tuskastutti ja tympäisi. Nyt viime vuodenvaihteessa päätin tiukasti aloittaa elämäntaparemontin. En vain ulkonäön vuoksi vaan siksi, että jumittaminen ylipainoiseksi harmittaa ja masentaa minua. Kyse on hyvinvoinnista. Lisäksi minua kauhistuttaa ajatuskin, että saisin näin mukavasti elopainoa lapsen saamisen jälkeen pysyvästi. Ei kiitos.

Sovimme mieheni kanssa, että hän tsemppaa minua ja puhuu järkeä, jos olen epätoivoinen tai uhkaan repsahtaa. Hyvin on toiminut. Samalla sovimme, että kotiin ei enää ostella pitsoja tai ranskanperunoita hänellekään, koska minä en voi olla niitä syömättä, jos hän syö. Lopetin tuoremehujen juomisen, hylkäsin päivittäisen juuston syömisen, vaihdoin jogurtin maustamattomaan ja vähensin leivän syömistä. Töissä syön keittoa tai salaattia pääruoaksi ja aina kukkura-annoksen raasteita. En ole kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan, mutta olen harventanut annostelua pariin kertaan kuukaudessa.

Kevään projekti on edennyt mukavasti. Laitoin tavoitteeksi, että vuoden 2011 aikana minä kevenen vähintään kymmenen kiloa. Olen nyt menossa kuutosen kohdalla, mitä voi varmasti pitää hyvänä tuloksena. Makeanhimo on häipynyt, tai olen onnistunut pääsemään niistä hetkistä ohi rusinoiden tai porkkanan avulla. Alkoholia en ole juonut sitä yhtä tai kahta viinilasillista enempää ja sitäkin harvoin. Ei ole ollut nälkä, olen innostunut taas lisäämään liikuntaa ja on ihanaa huomata, että jotkut vaatteet väljenevät päällä. En aio lopettaa, vaikka saavuttaisin tavoitteeni. Olin ylipainoinen jo ennen lasta, joten vielä voi hyvin jatkaa raskauskilojen kaikkoamisen jälkeenkin tällä linjalla.

Nopeita tuloksia ei minun kannata odottaa, koska ei se paino tullutkaan hetkessä. Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä, ja aina paino on tullut takaisin. Laihtuminen vaatii elämäntapojen muutosta. Se on varmin tie minulle. Kevenevää kevättä siis!

Tyhmä, nöyrä ja hiljainen

Kevätaurinko valaisee pelottavasti kaikki elämän pimeimmätkin loukot. Pesemättömät ikkunat, lapsen läpsimät kuvaruudut ja keittiön syöttötuolin alusen kauheuden, mutta myös mielen käsittelemättömät kriisit ja pesäkkeet. Olen penkonut mieltäni, minuuttani, omakuvaani. Kaikki ei ehkä kestä päivänvaloa, mutta siivousinnossani en ole mitään rauhaan jättänyt.

Kärsin ajoittain edelleen syyllisyyttä siitä, että laitoin lapseni hoitoon ja menin töihin. Siitäkin huolimatta, että tytär on viihtynyt hoidossa erinomaisesti ja minä voinut selvästi aiempaa paremmin, kun saan olla taas töissä. Tilitän miehelleni, että haluaisin jaksaa kotona, olla se pullantuoksuinen äiti, joka vetää pulkkaa ulkona ja viihtyy lapsen kanssa. Haluaisin haluta olla kotiäiti. Tähän jatkuvaan syyllisyyteeni kyllästyneenä päätin tutkia, mistä moinen oikein kumpuaa. Miksi piinaan itseäni syyllisyydellä, jossa ei ole mitään järkeä?

Kelasin, että parikymppisenä ja vähän sen jälkeenkin koin aina, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Olen aina ollut puhelias, kärkäs sanomaan ja kommentoimaan, suuta on suorastaan ollut vaikeaa saada pysymään kiinni. Erityisesti maailman menoa, uutisia ja politiikkaa olen tykännyt kommentoida. Olen aina ollut pitkä: kasvoin muita päätä pitemmäksi jo alakouluikäisenä. Olen ollut iso nainen, ainakin jos tavoitteena olisi barbie tai Helinä-keiju.

Koulussa olin hikari, ja halusin opiskella pitkälle ja paljon. Ihanne kyseenalaistamattomasta ja "järkeilemättömästä" ihmisestä ei toteutunut minun kohdallani. En ole koskaan innostunut niistä harrastuksistakaan, joita suku ja vanhempani olisivat toivoneet. Soittoharrastus ei kiinnostanut, tukkaa en viitsinyt teininä pahemmin kampailla ja hevoset olivat ykkösjuttu. Sinänsä noissa ei ole mitään kummallista valtaväestön näkökulmasta. Mutta minä elin lestadiolaisessa maailmassa, jossa kyseiset ominaisuudet eivät suorastaan olleet hyve.

En siis mahtunut siihen muottiin, joka lestadiolaisesta maailmastani olisi tarjottu. Olisi pitänyt olla nöyrä, hiljainen, suuntautua kotiin ja kotitöihin, eikä varsinkaan ottaa kantaa mihinkään yhteiskunnalliseen tai historiaan. Okei, myönnän, että tämä on kärjistys, ja asiat eivät ole näin yksioikoisia. Jokatapauksessa, edelleen kummittelee minun nykyisessä maailmassani (johon ei kuulu lestadiolaisuus, by the way) se naisihanne, että pitäisi olla eteerinen nainen, tyhmä, nöyrä ja hiljainen. Ei auta, että tiedän sellaisesta haaveilun olevan turhaa. Koen aina olevani jotenkin vääränlainen, luonnonoikku tai jotain.

En tiedä, milloin saan päästettyä irti näistä kummallisista ihanteista, jotka kasvatukseni on minuun liian tiukasti juurruttanut. Jos maailmani päällisin puolin onkin aika tavallinen, ihanteiden ja arvojen tasolla muutokset tapahtuvat hitaammin. Toisaalta, en varmasti ole ainoa, jonka tavoitteiden ja ideaalien taustalla kummittelevat vanhempien, sukulaisten tai naapurien tavoitteet ja ihanteet. Vinkkejä aivopesun purkamiseen otetaan vastaan. Tai sitten minulla on kolmenkympin kriisi aluillaan.

Pieniin hetkiin

Meidän perheen työarki on taas alkanut. Samaan saumaan osunut remontti ja muutto sekä pikkuneidin hoidon aloittaminen ovat työllistäneet minua ja miestäni väsymykseen asti. Vasta pikkuhiljaa alamme toipua ja jaksaa elää normaaleja asioita.

Pienelle tyttöselle hoidon aloittaminen on tarkoittanut iltojen rauhoittamista: mitään ylimääräistä ei voi harrastaa tai tehdä, koska hän ei jaksa. Hoito on väsyttävää, ja äitiä on ikävä. Istumme siis tyttäreni kanssa iltaisin ja leikimme yhdessä. Nukkumaan mennään aikaisin ja rauhassa. Olen päättänyt ajatella häntä, ja minimoida omat menoni arki-iltoina. Näin pienen hoitotytön elämä sujuu parhaiten - ja kaikki onkin sujunut hyvin.

Uuden työn aloittaminen on aiheuttanut minussa yllättävän paljon tunteita. Oli helpotus tunnustaa ja tunnistaa, että minua on jännittänyt. Ja että saan minäkin jännittää uudessa työssäni. Talontavoille oppiminen oppiminen ottaa oman aikansa, ja sen ajan antaminen itselleen on oikein. Ei minun tarvitse heti olla valmis, ja erinomainen. Virheitä sattuu jokaiselle. Minä vaadin aina itseltäni paljon, nytkin, ja siksi tätä on ollut vaikeaa sallia itselleen.

Pieni hoitotyttö on tietysti saanut myös kaikki virukset ja pöpöt hoidosta. Pari nuhakuumetta on sairastettu ja kerran pari korvat tarkistettu, kuten asiaan kuuluu. Pahemmilta sairastelukierteiltä olemme silti välttyneet. Olemme sopineet mieheni kanssa, että jaamme lapsen sairastelusta johtuvat poissaolot puoliksi. Molemmista tuntuu silti vaikealta olla pois töistä lapsen sairauden takia. Kun ei ole tottunut itse sairastelemaan paljoa. Tässäkin on pitänyt opetella armollista ajattelua. Onneksi minulla on hyvä esimies, joka on ollut ymmärtäväinen. Jos niin ei olisi, saattaisi paine tässä asiassa olla vielä kovempi. Lohduttaa, kun tiedän, että kaikki pienten lasten vanhemmat ovat samassa liemessä.

Arjen keskellä pieniä piristyksiä täytyy silloin tällöin itselleen järjestää. Satunnaisen iltavuoron tullen olemme Frida-tyttöni kanssa käyneet pulkkakävelyllä uuden kodin lähimaastoissa. Kevätaurinko lämmittää jo mukavasti, ja luonto on upea. Nautin siitä, että meilläpäin ei kuulu liikenteen meteliä. Aiemmin ei näin ihanasti asiat olleet. Vaikka monet asiat ovat nyt elämässä kesken, voin silti sanoa, että tykkään tästä. Se on vain tartuttava hetkiin. Pieniinkin.

Uutta ja vanhaa vuotta

Viimeisinä kahtena kuukautena on tapahtunut tosi paljon. Sain uuden työpaikan, irtisanouduin edellisestä, menin töihin, mieheni piti isäkuukautta ja löysimme uuden kodin. Vuosi siis päättyi ja alkoi vahdikkaasti. Moni asia arjessa muuttui: tyttären hoitoonmeno läheni hurjaa kyytiä ja minun työni on aika erilaista verrattuna aiempaan. Mielenkiintoista ja haastavaa työtä tietysti myös, mutta erilaista. Myös vapaa-aika muuttui samalla, koska työn vuoksi jätin luottamustehtäväni.

Näissä muutoksissa on vähän uuden elämän makua. Toisaalta sitä on odottanut jo jonkin aikaa, että näin voisi olla. Toivonutkin paljon. Vaikka mieli tietysti on ollut hiukan haikea, astun tyytyväisin mielin uuteen. Vuodet politiikassa ovat antaneet paljon, mutta myös ottaneet. Elämäntaparemontti tuleekin sitten tähän samaan saumaan. On aika järjestää itselleen enemmän aikaa liikkua ja olla sosiaalinen.

Yksi parhaista asioista kuluneena vuonna on ollut ystävyys. Olin alkuvuodesta hyvin yksinäinen. Nyt voin todeta, että sekin asia on korjautunut parempaan päin. En enää ole miettinyt ja surrut yksinäisyyttäni. Olen myös kyennyt rakentamaan siltoja uudelleen jo kadotettuihin ystäviin. Siitä olen erityisen iloinen, ja mieli kiitollinen. En ole ollut aina helppo ystävä, ja tietysti syyt etääntymiseen monet, mutta on hienoa, että niistä voidaan päästä yli.

Pariisin matka jää myös mieleen ihanana muistona. Kävimme mieheni kanssa kahdestaan pikkulomalla Pariisissa itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Frida oli mummulassa hoidossa sen ajan. Pariisi oli odotusten mukainen. Saimme harvinaista herkkua, koska siellä satoi lunta. Ranskalaiseen ruokaan ihastuin, ja miten kiva oli puhua ranskaa. Jäi tunne, että tänne tulemme uudestaankin.

Kaikki unelmat eivät vielä tulleet valmiiksi. Omakotitaloa haaveiltiin hartaasti, mutta se lykkääntyi. Saamme kuitenkin oman kodin läheltä työpaikkaani, ja se sopii tähän elämäntilaanteeseen erinomaisesti. Vaihe kerrallaan, niin se on otettava.

Kulunut vuosi on ollut hyvä vuosi. Pikkutyttären syntymä ja ensimmäiset kuukaudet jäävät mieleen. Huoliakin vuoteen mahtui, ja arkista elämää, mutta useimmat ongelmat ja vastoinkäymiset onneksi ratkeavat aikanaan. Nyt tuntuu hyvältä. Eteenpäin mennään.