Narsisti(n)en maailma

Individualismi ja itsekeskeisyys ovat nykyajan suuria virtauksia. Yhteisöllisyydestä ja yhteisvastuullisuudesta puhutaan paljon, ja toiset ovat niitä alkaneet vastavoimana vaaliakin. Toisaalla jotkut menevät yhä vain syvenevän itsekeskeisyyden maailmaan, joka on suorastaan narsistinen. Tein ennen äitiyslomaani töissä jutun narsismista ja olen kiinnittänyt paljon huomiota siihen. Mitä muuta kuin narsismia ruokkii tosi-tv ja julkkikseksi-hinnalla-millä-hyvänsä -haaveet? Kun narsismi on kiitettävä asia ja Big Brotheriin teini-idoliksi pääsee parhaiten olemalla ilkeä ja toisia huomioimaton tyyppi, tulee väkisinkin mieleen, että onhan tämä aivan järjetöntä.

Yhteiskunta ruokkii ja kiittää narsismista, kuten sanoi myös taannoin haastattelemani asiantuntija. Se voi johtaa kehitykseen, jossa sairas narsismi lisääntyy ja vaikeuttaa yhä useampien elämää. Narsismihan on oikeasti sairautta, eikä vain nykyajan muotitermi. Sairaaksi menevä itsekeskeisyys ei todellakaan kaunista ketään. Narsistin kanssa elävä joutuu syvästi kärsimään toisen luonnehäiriöstä. Siinä heikommalle voi käydä huonosti. Narsistille sääli on oikeasti sairautta eikä hänellä ole empatiakykyä. Haastattelemani asiantuntijan mukaan julkisuus ja narsismi kulkevat käsikädessä. Narsisti kaipaa julkisuutta, huomiota, palvontaa ja jatkuvaa esillä olemista. Siksi narsisteja löytyy erityisesti artisteista, poliitikoista ja muista julkisuuden henkilöistä.

Narsisteista minulla on eniten kokemusta politiikasta. Voimakas itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu on hyvin yleistä politiikassa mukana oleville nuorillekin. Ei ole sama asia olla varustettu hyvällä itseluottamuksella kuin olla narsisti. Politiikassa on henkilöitä, joille mikään ei mene oman edun edelle eikä oman uran edistämisellä ole mitään hintaa. Selkään puukottaminen ei ole harvinaista, vaikka se ei toki ole kaikkien harrastama laji. Valitettavaa silti on, että parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat taitavimmin kätkeä itsekeskeisyytensä.

Itse olen huomannut, että politiikka helposti syö ihmistä sisältä eikä todellakaan jalosta luonnetta. Keskinäinen kilpailu ja jatkuva parrasvaloihin tavoittelu jättää jälkensä. Kun huomaa, että on onnellinen vain, kun itseä kiitellään ja kehutaan, jotain on jo tapahtunut. Itsekin olen huomannut tämän itsessäni ja puhaltanut pelin poikki. En halua muuttua niin. (Nyt joku sanoo, että eikö blogin pitäminenkin ole narsistista. Ehkä se on juuri sitä, paradoksaalista kyllä)

Itsekeskeisyys näkyy minusta aika arkisissakin asioissa. Kun joku toinen tykkää eri asioista, sitä ihmetellään eikä ymmärretä tai jopa haukutaan erilainen mielipide lyttyyn. "Miten joku voi...?"kysyy empatiakyvyltään rajoittunut. Itse en ymmärrä sitä, ettei joku ymmärrä toisten voivan tuntea ja ajatella eri tavalla kuin itse ajattelee. Me ei vaan olla kaikki samasta puusta veistettyjä.

Kodin etsintää ja perhekerhoilua

Aloitimme oman kodin etsimisen. Olemme asuneet tähän asti vuokralla ja vauvan saamisen jälkeen kolmio tuntuu ihmeen ahtaalta. Lapseen liittyy niin valtavasti tavaraa, joka olisi jonneki säilöttävä eikä tilaa ole. Toisaalta on jo aika alkaa siirtyä vuokranmaksusta oman maksamiseen. Päiviäni ilostuttavat haaveilututkimukset etuovi.comiin asuntoilmoitusten pariin ja talosivuille. Vielä ei ole tullut selvyyttä, mikä olisi meidän koti. Rakennammeko vai ostammeko. Näytöissä olemme kierrelleet, ja pankissa käyneet, että tiedämme, mihin meillä on varaa. Asunnon etsimisellä ei ole hengenhätää, mutta jännittävää puuhaa se on.

Alkukangertelujen jälkeen olen taas tottunut kotona olemiseen. Frida-tyttäreni kanssa kotona oleminen on väsyttänyt ja ahdistanut minua välillä lähinnä sen yksinäisyyden vuoksi kovastikin. Nyt olen taas saanut kiinni siitä käytännöllisestä ajatuksesta, että kotoa todella pitää lähteä liikkeelle. On mentävä kerhoihin, perhekahviloihin, muskariin ja kirjastoon. Päivä piristyy heti, kun tapaa jonkun muunkin kuin oman perheen jäseniä. Nolottaa, kun puhua pulputan niin valtavasti tutuille, mutta vielä heillä on kärsivällisyyttä riittänyt. Myös kotiäitien paikoista olen piristynyt. Joskus tietysti väsyttää keskustella aina vain lapsista, mutta on sekin parempi kuin ei mitään. En valita tästä.

Pikkuneidin touhujen seuraaminen antaa myös paljon iloa. Lapseni on nyt puolivuotias, vilkas ja touhukas ryömijä. Frida harjoittelee konttaamista ja on ottanut ensimmäiset "askeleet" kontaten. Ulkoilemme päivittäin, ja minua lohduttaa ajatus, että liikunta on kuitenkin aika tehokasta. Ehkä pääsen päivälenkkieni avulla taas vanhoihin mittoihini, mitä kyllä kovasti toivoisin. Vielä on matkaa.

Epäilemättä kotiäitiys sopii toisille paremmin kuin toisille. Välillä mietin, olisiko minulla malttia ja halua olla kotona paremmin muutaman vuoden päästä. Nyt tuntuu, että työhön paluu polttelee. Frida ei silti joudu ihan heti hoitoon vaan mieheni jää isäkuukautta pitämään ensin. Siitä olen oikein iloinen!