Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

tiistai 25. toukokuuta 2010

Jaksamista

Tytär oli vain viikon ikäinen, kun mieheni tiedusteli varovasti, olisiko minulla kauppahaluja. Vauva oli valvottanut, itkenyt iltaisin ja alku tuntui hankalalta kuten asiaan kuuluu. - Haluaisitko lähteä käymään vaikka kaupassa, hän kysyi. Minä menin ja kyllä tuntui ihmeelliseltä, että muu maailma oli ihan paikallaan, vaikka minun maailmani oli pieni ihminen mullistanut. Kaupassa tuntui olevan niin paljon kiinnostavaa ostettavaa, että en ollut ikinä ennen huomannut. Ja askel oli niin kevyt verrattuna muutamien päivien takaiseen taapertamiseen ison mahan kanssa. Kyllä teki hyvää, se eka kauppareissu.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nyt jokelteleva, kääntymistä kiivaasti harjoitteleva ja jo tavaroihin tarttuva Frida on helppo lapsi. Hän on silti edelleen kiistatta pikkuvauva. Päiviä on vaikea ennustaa, koska muutoksia tulee. Pientä rutiinia on silti syntynyt: hän herää aina suunnilleen kahdeksalta ja nukahtaa kymmeneltä. Mutta silti vauva valvottaa ja ainakin minä koen, että on tässä vieläkin ihan kiitettävästi jaksamista. Joinakin aamuina tuntuu, että minnekään en kyllä tänään lähde. Toisinaan voimia on paremmin. Se, että jaksaa hyvin, on tilanne, joka ei paljoa järkyttämistä kaipaa. Olen koko ajan pitänyt ensisijaisena ajatuksena vauvanhoidossani, että kun nyt pärjätään, se on tärkeintä. Että arki sujuu.

Olen niin paha ihminen, että en ole käyttänyt kestovaippoja. Uskaltaako sen ääneen julkisesti edes sanoa? En ole jaksanut, ainakaan vielä. Omatunto kolkuttaa ympäristönäkökulman vuoksi, mutta silti, en aio vaatia itseltäni sitä. - Voin tuoda sinulle vaippoja kotiin. Niitähän surauttaa niin nopeasti ommella, sanoi tuttava. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Minä en surauta ompelukoneella yhtään mitään, minulla ei edes ole semmoista. En aio nyt alkaa käyttää kestovaippoja. En aloita sitä pyykkishowta, kun näissä nykyisissä on aivan riittävästi. Ja haluan minä välillä olla myös tekemättä mitään. Syyllisyyttä en aio tästä itsekkyydestäni kantaa. On kai tässä maailmassa edes jokin valinnanvapaus olemassa? Lupaan pyhästi sitten jättää lentämättä jonkin lomamatkan ja kulkea kävellen kauppaan sovittaakseni vauvani kestovaipattomuutta. Tätä sovitusta teen siis toistaiseksi, ilman syyllisyyttä. Voihan olla, että löydän myöhemmin jostakin niitä voimia innostua kestoilemaan.

Pienet ilot antavat voimaa vauva-arkeen. Kirjastossa käyminen, kaupungilla ystävän tapaaminen, rauhallinen lehdenlukuhetki, linnunlaulu, parvekkeella nautittu aamupala -ihan mikä vain piristää. Ja kyllä sitä piristystä aina toisinaan kaipaa. Kuluneella viikolla sattui silti sekin oivalluksen hetki, että tajusin onneni. Minähän taidan nauttia tästä äitiyslomalla olemisesta. :)

tiistai 18. toukokuuta 2010

Ystävä yli laidan!

Äitiyslomaan ja lapsen hoitamiseen kotona tuntuu kuuluvan olennaisena osana yksinäisyys. Ainakin, kun lapsi on esikoinen ja koiraakaan ei perheeseen kuulu, talo tuntuu tyhjältä ja tekeminen loppuu vauvan nukkuessa. Tuntuu hullulta kuluttaa vapaita päiviään siihen, että odottaisi miestä kotiin töistä. Ainakaan minun pirtaani se ei oikein tunnu sopivan! Siispä päätin alkaa valloittaa äitien maailmaa laajemminkin: perhekerhoihin, kyläilemään ja ennen kaikkea hiekkalaatikolle. Frida-tyttöni ei ole vielä aikoihin hiekkalaatikkoikäinen, mutta sinne minä vain suuntaan. Koska yksin ei jaksa olla.

Sama elämäntilanne yhdistää. Tai ainakin sen toivoisi yhdistävän. Aikoinaan tutustui helposti uusiin ihmisiin, kun aloitti opinnot. Niitä ystävyyssuhteita on voimassa edelleen ja hyvin voivat, vaikka opinnot ovat päättyneet ja ystävät levinneet ympäri maata. Itsekin olen muuttanut Jyväskylästä, missä alunperin aloitin opintoni. Parhaimmillaan ystävyys ei vaadi edes säännöllistä yhteydenpitoa, vaan on elvytettävissä uudelleen aina, kun nähdään. Tuntuu, että jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Toisten kanssa uusi elämäntilanne, aika tai välimatka taas kiistatta erottaa. Olenpa kokenut senkin, että ystävä on minun hyvistä aikeistani huolimatta kääntänyt selkänsä. Myös kiire ja aikaavievät harrastukset ovat vieroittaneet minut joistakin ystävistäni.

Ennen minulla oli paljon ystäviä. Ei ole enää. Ajoittain olen aidosti yksinäinen. Niin oli jo ennen Fridaa ja tilanne on ehkä vain kristallisoitunut äitiyslomalaisena. Kun on aikaa, sitä huomaa helpommin, että elämässäni on tyhjää tilaa. Tyhjää siellä, missä en haluaisi tyhjää olevan. Arvelen, että tämä ei ole mitenkään harvinaista vasta valmistuneilla tai uudelle paikkakunnalle muuttaneilla. Sosiaalinen elämä menee väkisin uusiksi tässä elämänvaiheessa. Minä en ole ihan hiljan muuttanut, mutta elämäntilanne on muuttunut. Käytännössä lopputulos on aivan sama. Onneksi on puoliso, jonka kanssa olemme myös läheisiä ystäviä. Mieheni kanssa jaan asioita, jotka jakaisin myös ystävieni kanssa. Ehkä se silti on hiukan eri asia.

Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole varaa heittää yhtään ystävää yli laidan. Koskaan en ole niin rikas ystävyydessä, että olisi varaa torjua joku. Olen tietoisesti alkanut elvyttää ystävyyttä moneen vanhaan tuttuun. On ihanaa löytää uudelleen vanha ystävä ja havaita, että se, minkä kuvitteli erottaneen, ei erotakaan. Siitä tulee niin hyvä mieli, että sen turvin elelee monta päivää hymy huulillaan.