Perheen politiikkaa

Se on monimutkainen juttu tuo perhe-elämän ja työn yhdistäminen. Usein tässä sanotaan, että perhe-elämän ja uran yhdistäminen, mutta vaikka ei olisi niin kovin nousujohtoisen urahenkinenkään, haastetta riittää. Erityisesti silloin sanotaan ura, jos se työ liittyy politiikkaan. Minua on aina naurattanut urasta puhuminen, kun puhutaan kunnallispolitiikasta tai nuorisopolitiikasta. En näe siinä mitään uraa vaan lähinnä yhteisistä asioista huolehtimista, kun jonkun se on nekin hommat tehtävä. Mutta toisten mielestä sekin on uraa. Kuten useimmat tietävät, olen harrastanut ahkerasti politiikkaa viimeiset viisi vuotta ja vähän kauemminkin. Se kuuluisa joku on kai epäilemättä pitänyt sitä uran luomisena. Nyt olen kuitenkin päättänyt astua oravanpyörästä ulos ja keskittyä enemmän perhe-elämääni.

Kun pohjoissavolainen kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti keväällä, ettei lähde enää ehdolle seuraaviin eduskuntavaaleihin vaan keskittyy perheeseensä, se aiheutti kummastusta. Heikkinen oli saanut vaaleissa paljon ääniä, ja "ura" oli hyvällä mallilla. Itse hän koki kuitenkin ajaneensa itsensä loppuun, perheen kärsineen ja elämänlaadun laskeneen kansanedustaja-aikana huomattavasti. Eipä siinä mitään ihmettelemistä olekaan: lentokoneella maanantaina arkadianmäelle menevien ja perjantaina palaavien joukossa ei tiivistä perhe-elämää eläviä käytännössä ole. Heikkiselle se oli ollut yllätys.

Itse kiinnitin Hannakaisan haastatteluun erityistä huomiota, koska olen kotoisin samalta alueelta ja onpa suvustani varmasti mennyt ääniäkin siihen pottiin, jolla Heikkinen eduskuntaan nousi. Samanlainen elämäntilannekin yhdistää. Myös minä pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta haastattelun julkaisuaikaan. Täytyy sanoa, että se oli yksi syy lisää päättää keskittyä näihin tärkeämpiin asioihin. Tänä keväänä syntynyt tyttäreni Frida olisi eduskuntavaalien 2011 aikaan vasta vuoden ikäinen. Haluaisinko elää hänestä erossa, kun emme perheenä halua muuttaa pääkaupunkiseudulle? Olisinko valmis maksamaan siitä työstä niin kovaa hintaa, että potisin jatkuvaa syyllisyyttä ja ikävää kotiin? Mitä todella käytännössä vaatisin mieheltäni, jos lähtisin? Mietin myös sitä, katuisinko vaaleista pois jättäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että en katuisi enkä kadu. On tärkeämpiä asioita kuin ura, paljon tärkeämpiä.

Kun aloitin politiikkaharrastukseni, tutustuin moniin nyt jo eduskunnassa työtä tekeviin tai uraa luoviin nuoriin keskustalaisiin. Minuakin on pyydetty ehdolle puheenjohtajaksi, eduskunta-avustajaksi ja hallituksen jäseneksi, mutta olen perhesyistä aina kieltäytynyt. Olen järjestelmällisesti tehnyt ratkaisuja, jotka eivät johda poliittisen uran nousuun nuorena. Muistan kuitenkin ne ajat, jolloin olin sinkku ja tein todella paljon politiikkaa, ja olin ehdolla eduskuntaan. Ajattelin silloin, että en perhettä hanki vaan omistaudun juuri sille työlle ja uralle. Mutta onnellinen en ollut. Ei ollut kaukana loppuunpalaminenkaan. Sittemmin sain yllättäen puolison ja perheen. Tiedän, että en kadu näitä ratkaisuja, koska haluan elämässä olla onnellinen enkä pelkästään tehdä työtä. Perhe tuo minulle onnea, jota ura ei yksin voisi koskaan tuoda. Minä koen näin.

Kaikelle on aikansa. Minusta perheen valitseminen ei minulla eikä Hannakaisa Heikkisellä tarkoita sitä, että perhettä ja uraa ei voisi yhdistää. Nuorten alkiolaisten naisten kerttu-verkosto kannustaa naisia. Se ei silti tarkoita, ettei perheelle pitäisi antaa koskaan aikaa. Minä valitsen nyt perheen, koska voin niin valita. Moni perheetön ystäväni valitsee uran, koska voi niin valita. Tulee aikoja, jolloin ehkä tehdään toisia valintoja. Jos ei tule, sitäkään ei surra. Elämä antaa, mitä antaa ja niistä pitää olla kiitollinen.

Lahjoja ja vastalahjoja

Viime viikkoina olemme saaneet runsaasti lahjoja. Vauvallehan niitä on tietenkin tuotu. Monenlaisia paketteja on tullut. Postimies otti jo tavaksi soittaa ovikelloa kierroksellaan, kun paketteja oli niin runsaasti. Ihania vauvanvaatteita, kukkalähetyksiä, leluja ja koristeita. Pinosin lahjat odottamaan hetkeä, jolloin voisin kunnolla ihastella niitä. Yritin painaa mieleen, mitä saimme keneltäkin. Että osaisi ja muistaisi sitten lähettää vastalahjan joskus.

Lahjat ovat hankala juttu. Heti tulee mieleen, että milloinkas olen näille ihmisille muistanut lahjan lähettää, kun he saivat lapsen tai valmistuivat tai menivät kihloihin. En ole muistanut. Tai jopa: ei ole niin paljoa kiinnostanut. Ihan totta, ei ole silloin niin paljoa vauvat tai lapset kiinnostaneet, että olisin lahjan laittanut. Voi minua. Kerään lahjoja siis pinoon syyllisyydentunteita mieli risteillen. En ole näitä ansainnut, vähemmän minun pitäisi saada. Kiusaantunut tunne.

Toisaalta lahjojen kieltäminen juhlahetkellä on joskus hankalaa, suorastaan loukkaavaa vieraille. Emme toivoneet häälahjoja. Meistä tuntui, että tavaraa oli jo riittävästi kaapit täynnä ja toivoimme, että lahjaksi annettaisiin rahaa häämatkaa varten. En halunnut kerätä kalliita astiasarjoja, enkä aterimia. En halunnut kutsua vieraita juhlia saadakseni lahjoja vaan saadakseni rakkaat ihmiset paikalle todistamaan onnenhetkeä. Joidenkin mielestä lahjat silti kuuluvat juhlaan. "Eihän se ole häät eikä mitään, jos ei saa viedä lahjaa", sanoi kutsuttu sukulainen. Osa sitten toi lahjan, koska halusi, ja se oli toki meillekin ok. Niistä muutamista lahjoista on ollut todella iloa. Mutta hyvä, että ylenpalttisuudelta vältyttiin.

Oma tapani antaa lahjoja on ollut kovin vaihteleva. Joskus, kun olen lahjoja antanut, olen ollut sitten ylenpalttinen ja lähettänyt isoja ja kalliihkoja lahjoja. Jouluna olen suorastaan törsännyt lahjoihin, savolaista ilmausta käyttääkseni. Koska olen vain halunnut antaa lahjan ja viestiä välittämisestä. Lahjojen ostaminen on ollut osa iloa. Sen miettiminen, mitä hänelle sopisi. Koomista sinänsä, että se iso lahja muka siitä välittämisestä paremmin viestisi. Minusta on silti aina ollut kivempi antaa kuin saada lahjoja. Joskus olen lahjonut luodakseni parempia suhteita ja vahvistaakseni jo olemassaolevia. En tiedä, onko tulosta syntynyt. Toisinaan ehkä.

Kyllä sitä toivoisi, että lapseni ei oppisi tavarapaljouteen vaan osaisi kiintyä muutamiin leluihin. Yltäkylläisenä nykyaikana kun uhkaa käydä niin, että lastenhuoneissa kahlataan leluissa , mutta mikään ei jää rakkaampana mieleen. Minulla on muutamia muistoja leluista, jotka olivat toivottuja ja odotettuja - rakkaita. Kun sitä ymmärtäisi olla antamatta liikaa. Tai ainakin lahjoittaisi säännöllisesti pois, mitä ei oikeasti tarvitse.