Vaikea nimen valinta

Kyllä on vaikeaa keksiä lapselle nimi, jos sitä ei ole saanut rauhassa vuosikausia miettiä. Nimen valinta tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun omalle kohdalle tuli niinkin hassu tilanne, että pitkään lapselle ajateltu nimi meni hänen kuukautta vanhemmalle serkkutytölleen. Huonoa tuuria tai telepatiaa, mitä lie, mutta jo rakkaaksi tullut nimi alkoi sen jälkeen tuntua mahdottomalta. Tilannetta ei helpottanut synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky, jossa mielialan vaihdokset ovat jyrkkiä ja itku herkässä. Nimen meneminen sivu suun tuntui maailmanlopulta ja sitä piti itkeä ensijärkytyksestä toipumiseksi pari päivää ennen kuin mitään uutta pystyi ajattelemaankaan.

Neuvojia piisasi alusta asti runsaasti. Moni sanoi, että voittehan te tehdä lapsesta serkkunsa kaiman, ja toiset olivat sitä mieltä, että ei missään nimessä. Yhdysnimeä kehoitettiin ottamaan käyttöön, että lapset erotettaisi suvun juhlissa. Omia ideoita lapsemme nimeksi tuli moneen makuun. Joku ilmoitti, että hänestä rumimpia ovat ne ja ne nimet. Kauniita nimiä luetteli moni. Suomalaista nimeä toivoivat useat. Että sointuisi sukunimeen ja olisi muutenkin tuttu. Liian erikoista ei toivottu, ettei lapsiparkaa kiusattaisi koulussa. Erityisopettajan kerrottiin havainneen tietynnimisten päätyvän helposti hänen oppilaikseen, joten ei kannata niitä laittaa. Nimen etsimisen tuskaani lohdutukseksi lupailtiin nimen kyllä vielä löytyvän. Epäilemättä, koska jollakin nimellä vauvaa olisi kutsuttava kastepäivämäärän lähestyessä.

Nimiasiat ovat äärimmäisen herkkiä. Julkinen pohdinta sosiaalisessa mediassa osoitti, että parempi kun ei julkisesti nimiasioita pohdi. Toiset olivat sitä mieltä, että älkää ainakaan tätä nimeä antako ja toiset loukkaantuivat. Pelkäsin jo kolmannen maailmansodan syttyvän nimikiistoista, ja kielsin julkiset arviot nimistä. Tuli opittua: ei kannata kommentoida nimiä. Epäilemättä tulen vielä itsekin niitä kommentteja lapsemme nimestä kuulemaan. Joko nimi on liian erikoinen, liian tuttu, liian suomalainen tai liian ulkomaalainen, siitä tulee mieleen joku tuttu tai tuntematon suuruus, tai sama nimi on jollakin rätillä, patalapulla, juomalla tai sarjakuvahahmolla, eikä se siksi ole sopiva. Kyllä sitä silti itsekin toivoisi, ettei meidänkään nimivalintaa kastejuhlassa kommentoitaisi piikikkääseen sävyyn. Että sellaisen nimen antoivat.

Muistan lapsena itse ajatelleeni, että nimeni oli "ihan tyhmä". Syykin oli selvä: minun nimelläni ei 80-luvulla löytynyt nimitarroja, nimimukeja eikä avaimenperiä. Siskolleni näitä aina löytyi, mutta ei minulle ja sekös pikkutyttöä harmitti. En olisi halunnut olla erilainen. Nimeni ei ollut 80-luvun yleisimpien nimien top 20:n joukossa, eikä kyllä taida kuulua vieläkään. Sittemmin nimeään on oppinut arvostamaan, ettei se ole ihan yleisin. Omassa nimivalinnassani painaa juuri tuo sama asia. En halua antaa lapselleni nimeä, jolla on koulun joka luokassa muutama kaima. Sen verran olen kuitenkin ajatellut lastani huomioida, että jos hän haluaa nimitarroja, mukin tai avaimenperän, hän sen tulee saamaan, vaikka kalliilla teettämällä. Ne ovat pikkutytöille - ja miksei pojillekin - tärkeitä.

Käyttöohjetta ja hormoneja

Tyttäremme syntyi maaliskuun alun kauniina aurinkoisena päivänä. Odotuksen loppumetrit tuntuivat pitemmiltä kuin ekat 8 kuukautta yhteensä, ja vähintään yhtä pitkältä tuntui myös synnytyksen käynnistelyvaiheet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja selvisin ilman traumoja tai pahempia haavereita.

Onnentunne, mikä vauvasta tuli ensimmäisinä päivinä, oli häkellyttävä. Niin täydellinen, ihana, hurmaava ja rakas lapsi. Ymmärrän nyt hyvin niitä hauskoina kerrottuja juttuja nuoresta äidistä, joka ajatteli, että kaikki muut varmasti ovat kateellisia hänen vauvastaan, koska se on niin paljon ihanampi kuin muilla. Terve ylpeys omastaan vain kuuluu asiaan. Myös oma mies tuntui entistäkin läheisemmältä, kerrassaan parhaalta mieheltä maailmassa. Olin salaa sitä mieltä, ettei kukaan toinen isä hoitanut lastaan niin hyvin kuin minun mieheni.

Hormonimyrskyähän se on sitten ollut muutamat seuraavat päivät. Imettämisen sujumista tai lähinnä lapsen ruoan riittävyyttä jännitin, mutta ei mennyt kauan, kun maitoa tuli enemmän kuin lapsi kykenee syömään. Tunteet ovat olleet pinnassa: lauloin lapselle imettäessä ja yhtäkkiä tuli itku. Minä tässä laulan omalle lapselleni, yhyy. :) Onnenkyyneliä, toki, ja välillä itkua epävarmuudesta, huolesta tai väsymyksestä. Olin kyllä etukäteenkin arvannut, että "baby blues" tarkoittaa minun kohdallani tätä. Ylenmääräistä herkkyyttä, joka aiheuttaa, että kaikki itkettää.

Kuten olen moneen kertaan tainnut kertoa, lapset eivät minulle ole mitenkään uusi juttu. Siitä huolimatta, oma lapsi on todellakin sitä. Lapsen mukana ei valitettavasti vielä tänä päivänäkään toimiteta ohjekirjaa. Niinpä tässä on sitten mieheni kanssa opeteltu erottamaan, mitä tämä tämmöinen itku nyt tarkoittaa ja millä sen voisi välttää. Milloin se itkee nälkää, milloin vatsavaivoja, milloin mitäkin. Ovat palautuneet mieleen myös muistikuvat, miten äiti teki tämän asian ja tämän. Ne asiat olivat jo unohtuneet, mutta onneksi joskus on tullut nähtyä vierestä paljon vauvanhoitoa ja hoidettua itsekin. Meidän vauva on kasvanut mukavasti, mitä voi pitää onnistumisen merkkinä. Olen ihan ylpeä, että pystyn ruokkimaan hänet. Se ei ole itsestäänselvyys, ja sen ymmärrän.

Mikään sankariäiti tai suuri menestyjä en ole. Minun hermoni ovat jo monesti osoittautuneet huonommiksi kuin isyyslomalla oleva mieheni. Mies hoitaa vauvaa niin esimerkillisen hyvin ja kärsivällisesti, että olen ollut ihan ihmeissäni, miten hyvä mies minulla on. Perinteinen malli, jossa vauvan hoitovastuu painottuu vahvasti äidille, ei meillä toteudu. En voi kuin ihmetellä, miten ne äidit pärjäävät, joiden on hoidettava kaikki itse. Minä en pärjäisi, -tai ehkä sittenkin, jos pakko olisi. Hattua nostan heille, jotka yksin hoitavat vauvaansa.