Brysselin matkakokemuksia

Kävimme sitten Fridan kanssa Brysselissä tuossa marraskuun puolivälissä. Etukäteen mietin paljon vauvan kanssa matkustamisen mahdollisia ongelmia ja yritin selvittää niitä jo ennalta. Kaikki meni kuitenkin mainiosti. Tytär, tuo pikkuinen reissunaisenalku, ei ollut lentämisestä moksiskaan. Mitä nyt korkeintaan vähän harmitti, kun piti pysyä nousujen ja laskujen aikana paikoillaan vöissä eikä saanut taputtaa edessä istuvan miehen päätä. (mies oli onneksi tuttu ja samaa seuruetta, kiitos vain kärsivällisyydestä Ari)

Lähdimme tyttären kanssa matkaan varustautuneena rattailla, kantorepulla ja isohkolla matkalaukulla. Varasin runsaasti vaihtovaatteita, jos vaikka tytär innostuisi itseään sotkemaan. Otin myös itse mukaan paljon vaatetta -liikaa, voin nyt sanoa-, koska epäilin lapsen sotkevan myös minut. Kantoreppu oli aarre. Hankin Manducan repun juuri ennen matkaa ja annoin lapsen viikon ajan totutella siinä istumiseen. Frida istuikin siinä mielellään, ja matkalla lapsi sai olla repussa aina, kun liikuimme. Hän jopa nukkui siinä tyytyväisenä. Minulla oli kuuma, koska lapsi on aikamoinen lämpöpatteri ja tehokasta liikuntaa tuli samalla aika mukavasti. Mutta voin lämpimästi (!) suositella kantoreppua ja ainakin Manducan reppu oli mainio.

Euroopan kaupungeissa, tai ainakaan vanhoissa keskustoissa, ei tunnetusti esteettömyys ole se ykkösjuttu. Rattaista olisi ollut varmasti enemmän iloa, jos emme olisi liikkuneet niin paljoa metrolla. Metrossa ne olisivat olleet vain tiellä. Kantoapua käsilaukun kanssa (se painoi, koska oli kannettava vauvanruokaa niin paljon mukana) sain seurueen herroilta, ja se olikin korvaamaton apu. En varmaankaan olisi aivan yksin näin tyytyväinen matkaan jälkeenpäin. Kävimme keskustassa rattaillakin, mutta matka oli lyhyt ja pystyimme kulkemaan sen kadulla. Frida ei ihmisvilinässä rattaissa nukkunut tavalliseen tapaan, mutta kantorepusssa sekin onnistui.

Menimme vauvani kanssa joka ilta hyvissä ajoin hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja tilasin illallista huonepalvelusta. Yhtenä iltana Frida nukahti yöunille jo puoli kahdeksan, joten kyllä reissaaminen otti tytön voimille. Sen sijaan minä olin kotiin palattua hirmuisen väsynyt, mutta myös onnellinen. Kliseistä kyllä, mutta matka vahvisti itseluottamustani äitinä ja uskoani siihen, että pärjään tytön kanssa missä vain. Tuntui, että lapsi on entistäkin rakkaampi ja läheisempi. Olin myös ylittänyt itseni: en hermostunut kertaakaan, vaikka tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Ja kaikki menikin sitten hyvin.

Kaiken kaikkiaan, voin suositella vauvan kanssa matkustamista.

Mainoksia ja hakemuksia

Lokakuu kääntyi marraskuuksi, joka on myös äitiyslomani viimeinen virallinen täysi kuukausi. Kyllä on aika rientänyt! Fridan kanssa kotona päivät menevät nopeasti, ja asioita yrittää saada aikaiseksi vaihtelevin tuloksin. Viime viikolla olimme flunssassa ekaa kertaa, ja se oli kyllä kurjaa. Tänään kävimme neuvolassa, ja lastenlääkäri totesi Fridan kasvavan pitkänä tyttönä ja liikkuvan ikäistään enemmän. Tämän tosin olin tiennyt jo muutenkin. Muskari on tuonut viikkoihini iloa: on ihanaa huomata, että tytär nauttii musiikista, haluaa kuunnella sitä kotonakin (erityisesti jousisoittimet kiinnostavat), on oppinut soittamaan kapuloilla ja triangelilla. Äidin sydän siinä aina vähän läikehtii näitä havainnoidessa.

Myös muskarin sosiaalinen merkitys on tullut esiin. Ihanaa nähdä oma lapsi touhuilemassa muiden kanssa. Ja kiva, että voi joskus jakaa ajatuksiaan muidenkin kanssa. Ei minulla täällä Joensuussa ole kovin paljoa samassa elämäntilanteessa olevia äiti-kavereita. Kaikki ovat kaukana. Joillekin vauvakuumeileville suosittelinkin huumorilla, että järjestäkää vain niin, että äitiysloma tulee yhtäaikaa kaverin kanssa niin on paljon kivempaa äitiyslomailla.

Näihin viime päiviin on sisältynyt mieheni seurakuntavaalikampanjan tekoa. Mieheni Juuso Ylönen on ehdolla Pielisensuun seurakunnassa kirkollisiin luottamustehtäviin. Olen itse ollut niissä mukana viime vuosina, ja en ole nyt ehdolla. Kampanjaa on ollut ilo tehdä miehelleni. Tietysti toivon, että mieheni menestyisi vaaleissa hyvin ja tulisi valituksi. Mainoksia pitääkin siis jakaa tyttären päiväuniaikaan vaunukävelyllä. Sehän on selvää, että Frida äänestäisi isiä, jos voisi. Sen verran isän tyttö hän todellakin on.

Olemme myös jättäneet ensimmäisen tonttihakemuksemme. Sanon ensimmäisen siksi, että tiedän tontin saamisen olevan tuuripeliä ja joskus vaikeaakin. Haimme tonttia Joensuun Karhunmäestä. Toivotaan, että tärppää. Jos ei, sitten asiaa pitää vielä miettiä uudelleen. Kovasti toivomme, että pääsisimme keväällä taloa rakentamaan ja ehkä sitten jo seuraavana jouluna 2011 voisimme asua omassa kodissamme.

Olen myös hakenut uutta työtä. Jännittää hirveästi, miten sen kanssa käy. Marraskuussa selviää tämäkin. Muutoksen tuulia odotellessa.

Onneksi voi muuttua

Viimeisen viikon julkinen ja yksityinen keskustelu on käsitellyt kirkon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin, heidän oikeuksiaan tai niiden puutetta. Parin viime päivän aikana aihe on ollut jopa ykkösuutinen kaikilla kanavilla ja lehdissä. Hämmentävää, koska Ylen Homoillan aiheissa ei ollut mitään uutta tai mullistavaa. Pitihän toki kaikilla jo olla tiedossa, että kirkosta löytyy äärikonservatiiveja ja myös niitä, jotka haluavat olla viemässä kirkkoa liberaalimpaan suuntaan. Mutta niin vain on valtava joukko ihmisiä nyt päättänyt äänestää jaloillaan homokysymyksen takia. Koska Päivi Räsänen.

Ymmärrän tuohtumuksen. Ymmärrän sen ajatuksen ja kokemuksen, että kirkon homokeskustelu on loukkaavaa ja raivostuttavaa. Että joku voi tuomita toisen ihmisen kokonaan ja kieltää häneltä jopa rakkauden, joka on kuitenkin ihmisen perustarve ja hyvin syvällä oleva tunne. Ainakin itse koen, että se ei ole kokonaan edes tahdonalainen tila, kun rakastuu. Että sitä ei saisi joku tuntea, onhan se uskomaton vaatimus. Seksuaalisuus kuuluu kuitenkin useinpien mielestä samaan sarjaan kuin nälkä, jano, tarve puhtauteen ja lepoon.

Ymmärrän silti myös konservatiiveja. Koska olen itsekin ollut varsin konservatiivinen ja pitänyt homoutta syntinä. En sisäsyntyisesti, tai itse niin ymmärtäen, vaan opetettuna, mutta se tuskin muuttaa asiaa juurikaan. En silti häpeä sitä, että ajattelin niin. Aivan liikaa suomalaiset ajattelevat, että on vain yksi oikea vastaus, ja kaikkien pitäisi ajatella niin. Olemme aivan hämmentyneitä, jos meillä on edes kahdenlaisia mielipiteitä maahanmuutosta tai homoista, esimerkiksi. Pitäisi olla oikein ja sallittua ajatella, mitä haluaa. Pitäisi olla ok olla konservatiivi, tai rajoittuneesti suvaitsevainen, ilman erityisiä toimenpiteitä. Kannatan tässä sananvapautta ja vapautta omaan vakaumukseen.

Uskonnollisena kysymyksenä homouden kieltäminen tai sen vuoksi kiihkoilu tuntuu saaneen valtavat mittasuhteet. Olen kuullut sanottavan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on luopunut Raamatun ydinsanomasta, kun se hyväksyy naispapit ja homot. Itse kysyisin, tarkoittavatko nämä ihmiset todella, että Raamatun ydinsanomaa on kaikki seksiin tai sukupuolisuuteen liittyvä? Miksi ydinsanomaa ei esimerkiksi ole se, mitä kerrotaan orjuudesta tai kuoliaaksi kivittämisestä? Herää kysymys, onko tämä naispappeihin tai homouteen liittyvä kuohunta lopulta edes itse asiasta johtuvaa, vai jostakin isommasta yhteiskunnan ilmiöstä? Koskaan ei mikään muuttua saa, sitähän sitä aina toivotaan.

Minä sanon, että onneksi voi muuttua, eikä sitä tarvitse edes pelätä. Ei ole mitään väärää siinä, että ajatteli ennen toisin kuin nyt. Sehän on vain hyvä asia, että ratas ei ole pysähtynyt, eikä kivi sammaloitunut. Päinvastoin minusta on pelottavaa, jos ihmisen ajattelu ei lainkaan kehity vuosien kuluessa.

Mitä kirkosta nyt joukoittain eroavat sitten arvelevat homojen osalta voittavansa eroamisellaan? Paraneeko homojen tilanne, kun valtava joukko lähtee kirkosta? Seurakuntavaalit ovat aivan ovella, ja nyt jos koskaan pitäisi kirkon jäsenten eli äänestäjien aktivoitua ja lähteä vaaliuurnille vaikuttamaan kirkon linjaan. Pitäisi ottaa sen verran selvää, että mitä ehdokas ajattelee itselle keskeisistä kysymyksistä. Ettei tulisi äänestäneeksi mielestään olennaisesti väärää mielipidettä valtaan. Se on tapa vaikuttaa, ja muuttaa kirkkoa suvaitsevaisemmaksi. Niin minä aion tehdä.

Uutta lunta

On tässä äitiyslomassa hyviäkin puolia. Esimerkiksi se, että voi aamulla lähteä pienen nöpönenän kanssa ulos maistelemaan lunta ja keinumaan. Neitihän ei lunta ole koskaan nähnyt varsinaisesti. Pihan muissa lapsissa, ulkona olemisessa ja lumessa riitti niin ihmettelemistä, että hän vain istui ja ihmetteli. Ulkoiluhetken jälkeen uni maittoi toista tuntia.

Töistä poissaolo alkaa selvästi lähestyä loppuaan. Alan tajuta, että nyt pitää sitten nauttia tästä, koska kohta on toisin. Työ ja äitiys ovat aika rankka rasti, ja voin varmasti olla vielä monta kertaa tyytyväinen siihen, että mieheni on opettaja. Opettajan työpäivät eivät aina jatku niin pitkään kuin minulla. Päivähoitohakemus on laitettu menemään, mutta kyllähän se kirpaisee ajatella pikkuneitiä hoidossa. Frida on reipas, mutta väkisin nousee mieleen, että liekö myös urhea.

Frida on kova tyttö liikkumaan. Äitiys näyttäytyykin kuhmujen puhaltajan ja pahimpien kolhujen estäjän roolina tällä hetkellä. Säikähdän kauheasti aina, kun lapseni kaatuu ja kolhii itseään. Menen aivan pois tolaltani, ja järkytyksestä toipuessa menee paljon pitempään kuin lapsella. Sydän hyppää kurkkuun ja sen rauhoittuminen ottaa oman aikansa. Mökötän hiljaa omissa oloissani ja yritän rauhoittua. "Katso nyt, ei sillä ole mitään hätää", sanoo mieheni. "Mutta entä jos lapselle sattuisi jotain oikeasti pahaa!", äiti minussa huutaa äänettömästi.

Elämme jännittäviä aikoja, moneltakin kannalta. On taloprojektia, mieheni on ehdolla seurakuntavaaleissa ja muitakin asioita on ilmaantunut. Olemme käyneet tutkimassa Joensuun Karhunmäen tontteja. Jospa sieltä löytyisi hyvä kodinpohja, mihin talo rakentaa. Sitä etsitään.

Enten tentten

Talon etsiminen on osoittautunut haastavaksi hommaksi Joensuun seudulla. Jopa niin, että olemme huomanneet, että meidän budjetillamme ei valmista taloa saa ainakaan sellaisena kuin haluaisimme. Muuten sopiviin taloihin pitäisi tehdä heti iso remontti tai sitten sijainti on meidän tulevalle arkipalapelillemme liikaa. Aikamme näytöissä kierrettyämme tuli sitten tarve tutustua vielä rakentamismahdollisuuteen. Lähipiirissä on onneksi hiljattain rakentaneita, ja nyt jonkin aikaa asioita selviteltyämme näyttää siltä, että aloitamme ensi keväänä ikioman "raksaprojektin". Itse ei vasara oikein kädessä pysy, mutta olemme löytäneet hyvän ja ammattitaitoisen yrittäjän toteuttamaan unelmaamme.

Jos haluaa rakentaa talon, pitää olla tontti, mille se tehdään. Tämä perusasia meiltä vielä puuttuu. Vuoden vaihteessa tontteja onneksi jaetaan ja Joensuussakin tuo päivä lähestyy. Olemme kiertäneet katsomassa Joensuun tontteja. Mieheni on töissä Kontiolahdella, joten olemme tutustuneet tarjontaan myös siellä. Tonteista on kova kysyntä täälläpäin, joten olemme nyt miettineet, listanneet plussia ja miinuksia puolin ja toisin Joensuu-Kontiolahti -rajan ja pyöritelleet paperilla ja päässä sitä, millaiseksi arkemme muodostuisi. Molemmilla on hyvät puolensa, mutta myös huonot.

Tunnetusti joensuulaiset nuoret perheet valuvat lähikuntiin, ja sekös joensuulaisia päättäjiä harmittaa. Yleisesti näin on, voittajia tässä pelissä ovat olleet Kontiolahti ja Liperi. Minäkin olen jo kuullut nämä "Sinäkin Brutukseni" -sävyiset kommentit siitä, miten minun ei kertakaikkiaan ole sallittua muuttaa kotikuntaa rakentamisen takia. Itse en kuitenkaan näe mitään syytä velvollisuudesta Joensuuhun majani pystyttää. Näin siitäkin huolimatta, että olisin taas yksi luku tilastossa, joka ei Joensuuta mairittele. Yhteiskunnalliset harrastukseni eivät ole mikään syy valita asuinpaikkaa, joka ei muuten miellytä.

Minun, kuten varmasti useimpien muidenkin, valintaperusteissani painavat rahan lisäksi palvelut, koulut, luonto, harrastusmahdollisuudet ja ennen kaikkea ihmiset, joita alueella asuu. Raha painaa rakentajalla siksi, että jos talon pohjakustannukset ovat toisaalla kovin suuret verrattuna toiseen alueeseen, olen kyllä taipuvainen valitsemaan edullisemman. Tämä nyt vain on niitä perusasioita, jotka on otettava huomioon.

Elämme jännittäviä aikoja siis. Saa nähdä, miten käy ja missä vuoden päästä kohoaa lähes valmis kotimme. :)

Narsisti(n)en maailma

Individualismi ja itsekeskeisyys ovat nykyajan suuria virtauksia. Yhteisöllisyydestä ja yhteisvastuullisuudesta puhutaan paljon, ja toiset ovat niitä alkaneet vastavoimana vaaliakin. Toisaalla jotkut menevät yhä vain syvenevän itsekeskeisyyden maailmaan, joka on suorastaan narsistinen. Tein ennen äitiyslomaani töissä jutun narsismista ja olen kiinnittänyt paljon huomiota siihen. Mitä muuta kuin narsismia ruokkii tosi-tv ja julkkikseksi-hinnalla-millä-hyvänsä -haaveet? Kun narsismi on kiitettävä asia ja Big Brotheriin teini-idoliksi pääsee parhaiten olemalla ilkeä ja toisia huomioimaton tyyppi, tulee väkisinkin mieleen, että onhan tämä aivan järjetöntä.

Yhteiskunta ruokkii ja kiittää narsismista, kuten sanoi myös taannoin haastattelemani asiantuntija. Se voi johtaa kehitykseen, jossa sairas narsismi lisääntyy ja vaikeuttaa yhä useampien elämää. Narsismihan on oikeasti sairautta, eikä vain nykyajan muotitermi. Sairaaksi menevä itsekeskeisyys ei todellakaan kaunista ketään. Narsistin kanssa elävä joutuu syvästi kärsimään toisen luonnehäiriöstä. Siinä heikommalle voi käydä huonosti. Narsistille sääli on oikeasti sairautta eikä hänellä ole empatiakykyä. Haastattelemani asiantuntijan mukaan julkisuus ja narsismi kulkevat käsikädessä. Narsisti kaipaa julkisuutta, huomiota, palvontaa ja jatkuvaa esillä olemista. Siksi narsisteja löytyy erityisesti artisteista, poliitikoista ja muista julkisuuden henkilöistä.

Narsisteista minulla on eniten kokemusta politiikasta. Voimakas itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu on hyvin yleistä politiikassa mukana oleville nuorillekin. Ei ole sama asia olla varustettu hyvällä itseluottamuksella kuin olla narsisti. Politiikassa on henkilöitä, joille mikään ei mene oman edun edelle eikä oman uran edistämisellä ole mitään hintaa. Selkään puukottaminen ei ole harvinaista, vaikka se ei toki ole kaikkien harrastama laji. Valitettavaa silti on, että parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat taitavimmin kätkeä itsekeskeisyytensä.

Itse olen huomannut, että politiikka helposti syö ihmistä sisältä eikä todellakaan jalosta luonnetta. Keskinäinen kilpailu ja jatkuva parrasvaloihin tavoittelu jättää jälkensä. Kun huomaa, että on onnellinen vain, kun itseä kiitellään ja kehutaan, jotain on jo tapahtunut. Itsekin olen huomannut tämän itsessäni ja puhaltanut pelin poikki. En halua muuttua niin. (Nyt joku sanoo, että eikö blogin pitäminenkin ole narsistista. Ehkä se on juuri sitä, paradoksaalista kyllä)

Itsekeskeisyys näkyy minusta aika arkisissakin asioissa. Kun joku toinen tykkää eri asioista, sitä ihmetellään eikä ymmärretä tai jopa haukutaan erilainen mielipide lyttyyn. "Miten joku voi...?"kysyy empatiakyvyltään rajoittunut. Itse en ymmärrä sitä, ettei joku ymmärrä toisten voivan tuntea ja ajatella eri tavalla kuin itse ajattelee. Me ei vaan olla kaikki samasta puusta veistettyjä.

Kodin etsintää ja perhekerhoilua

Aloitimme oman kodin etsimisen. Olemme asuneet tähän asti vuokralla ja vauvan saamisen jälkeen kolmio tuntuu ihmeen ahtaalta. Lapseen liittyy niin valtavasti tavaraa, joka olisi jonneki säilöttävä eikä tilaa ole. Toisaalta on jo aika alkaa siirtyä vuokranmaksusta oman maksamiseen. Päiviäni ilostuttavat haaveilututkimukset etuovi.comiin asuntoilmoitusten pariin ja talosivuille. Vielä ei ole tullut selvyyttä, mikä olisi meidän koti. Rakennammeko vai ostammeko. Näytöissä olemme kierrelleet, ja pankissa käyneet, että tiedämme, mihin meillä on varaa. Asunnon etsimisellä ei ole hengenhätää, mutta jännittävää puuhaa se on.

Alkukangertelujen jälkeen olen taas tottunut kotona olemiseen. Frida-tyttäreni kanssa kotona oleminen on väsyttänyt ja ahdistanut minua välillä lähinnä sen yksinäisyyden vuoksi kovastikin. Nyt olen taas saanut kiinni siitä käytännöllisestä ajatuksesta, että kotoa todella pitää lähteä liikkeelle. On mentävä kerhoihin, perhekahviloihin, muskariin ja kirjastoon. Päivä piristyy heti, kun tapaa jonkun muunkin kuin oman perheen jäseniä. Nolottaa, kun puhua pulputan niin valtavasti tutuille, mutta vielä heillä on kärsivällisyyttä riittänyt. Myös kotiäitien paikoista olen piristynyt. Joskus tietysti väsyttää keskustella aina vain lapsista, mutta on sekin parempi kuin ei mitään. En valita tästä.

Pikkuneidin touhujen seuraaminen antaa myös paljon iloa. Lapseni on nyt puolivuotias, vilkas ja touhukas ryömijä. Frida harjoittelee konttaamista ja on ottanut ensimmäiset "askeleet" kontaten. Ulkoilemme päivittäin, ja minua lohduttaa ajatus, että liikunta on kuitenkin aika tehokasta. Ehkä pääsen päivälenkkieni avulla taas vanhoihin mittoihini, mitä kyllä kovasti toivoisin. Vielä on matkaa.

Epäilemättä kotiäitiys sopii toisille paremmin kuin toisille. Välillä mietin, olisiko minulla malttia ja halua olla kotona paremmin muutaman vuoden päästä. Nyt tuntuu, että työhön paluu polttelee. Frida ei silti joudu ihan heti hoitoon vaan mieheni jää isäkuukautta pitämään ensin. Siitä olen oikein iloinen!

Päivähoitoa ja isäkuukautta

Kesäloma on pian lopussa niin minulla kuin miehellänikin. Myös minulle alkaa arki, kun mies palaa töihin. Äitiyslomaani on takana nyt kuusi kuukautta. Vähitellen alkaa tuntua, että tammikuu 2011 on aika lähellä ja tämä päättyy joskus. Ihana kesä on pitänyt ajatukset töihin paluusta kaukana, kun olemme lomailleet antaumuksella ympäri Suomea ja erityisesti kotona. Tyttären ensimmäinen kesä jää mieliin vuosisadan hellekesänä. Mies palaa töihin ja minunkin pitää yllättävän pian alkaa ajatella töitä. Ja päivähoitoa.

Ehkä sitten olen työkeskeinen ihminen, mutta minulle työ antaa iloa ja onnistumisen kokemuksia. Pidän työstäni. Olen epäilemättä ärsyttävän innostunut aina parantamaan käytänteitä ja miettimään, miten työtä voisi tehdä paremmin. Se työ vain motivoi minua paremmin niin. En osaisi olla kotona vuosikausia, vaikka olenkin perheellistymisen myötä rauhoittunut pahimmista duracel-vaiheistani. Kaipaan töihin, vaikka tytär on ihana ja äitiysloma on ollut hyvää aikaa.

Ristiriitaisia tunteita työn ja äitiyden yhdistämiseen liittyy. Tunnen tavallaan pientä syyllisyyttä työhön haluamisestani. Jotenkin olen onnistunut sisäistämään ideaalin, että pullantuoksuinen äiti hääräilisi kotona, ompelisi vaatteita ja nauttisi lapsikatraan keskellä pyörimisestä. Minä vain en ole sellainen, ei saa tekemälläkään.

Isyysvapaat ja isäkuukausi kuuluvat nykyajan mahtaviin keksintöihin. Hiljattain isäkuukausi vielä pidentyikin. Voi, kun eläisimme maailmassa, jossa ei tarvitse miettiä, pitääkö isäkuukautta vai ei, ja vaikuttaako se työkuvioihin jatkossa. Tuntuu, että Suomi ei ole aivan tasa-arvoinen maa monessakaan mielessä. Mies, joka jää hoitovapaalle on edelleen kummastus, ja kuuden viikon isäkuukauden pitäminenkin mietityttää määräaikaisessa työsuhteessa olevia. (Miten kuusi viikkoa voi olla ongelma, kun naisen pitää olla äitiyslomalla lähes vuosi?) Vauvanvaunuja työntävää miestäni katsotaan pitkään kadulla ja hänelle hymyillään ihastuneesti: "mies hoitaa vauvaa". Lastenhoitohuone on sijoitettu naisten vessaan: vauvan vaippa on siis miesten vaihdettava vessanpytyn kannella. Olen kuullut sanottavan, että tasa-arvo on Ruotsissa kymmenen vuotta edellä. Ainakin tässä asiassa se selvästi pitää paikkaansa.

Oma äitini oli kotiäiti koko lapsuuteni. Äiti oli pelkästään kotona siihen asti, kun menin kouluun, ja myöhemminkin hän oli maatalousyrittäjänä kotona töissä. Ei se toki silti tarkoita, että olisi ollut ylenmäärin aikaa lapsille. Sitä oli toisinaan, toisinaan ei. Joka tapauksessa minulla ei itsellä ole sitä kokemusta, mitä on mennä lapsena hoitoon. Nyt, kun mietin itse töihin paluuta, toivoisin, että olisi. Ei tarvitsisi niin kovasti miettiä, teenkö lapselleni oikein vai enkö. Tästä aiheesta tulee varmasti kirjoittua vielä monen monta kertaa myöhemmin.

Laulut palasivat elämään

Lapsena minulla oli tapana laulaa paljon. Lauluja rallateltiin pitkin päivää leikkien ohessa, kuunneltiin kasetilta, laulettiin yksin ja yhdessä. Minulla oli tapana laulella myös omasta päästäni itse keksittyjä lauluja touhuillessani. Kyläkoulussa opettaja oli innostunut lauluista ja laulamista riitti syksystä talveen, joulusta kesään. Lapsena sain usein kuulla, että minulla oli kaunis lauluääni. Sehän vain innosti laulamaan, kovaa ja korkealta. Teininä harrastin kuorolaulua ja olin kuulemma aika hyväkin siinä. Korkea sopraano.

Muutamana viime vuonna en ole pahemmin laulanut. Ei ole laulattanut ja kuoroharrastuksenkin lopetin. Nyt kun sain ihanan tyttäreni Fridan, laulut ovat palanneet elämääni. Totesin lapseni jo synnytyslaitoksella selvästi sopraanoksi, sen verran oli kirkas itkuääni. Ostin myös lapselle levyjä jo ennen syntymää. Vanhanaikaisia lastenlauluja, ei mitään popversioita, koska haluan, että lapseni oppii selvät nuotit ja puhtaat sävelet. Laulamaan nuotilleen, koska en kestä epäpuhtautta laulussa. On meillä myös PMMP:n Puuhevonen, jota voi joskus kuunnella, mutta enimmäkseen suomalaisia kansanlauluja. Mainituista syistä.

Frida tykkää lauluista. Hän aukoo suutaan mukana, kujertaa ja hymyilee ja seuraa äidin ja isän suun liikkeitä laulaessa. Rytmiäkin Frida ymmärtää. Isänsä rummutteli pöytää Fridan ollessa sylissä niin tyttö reagoi heti rummutukseen. Etsi liikettä kroppaansa ja tanssi vauvan tavalla. Olin liikuttunut. Minusta on ihanaa, etä lapseni ymmärtää musiikkia. Ja että hän nyt kuulee samoja lastenlauluja, mitä minä ja mieheni lapsena. Sanat palautuvat mieleen nopeasti. Ne ovat olleet vain uinumassa mielen pohjalla.

Minä aloitin aikoinaan pianotunnit hiukan liian myöhään. Teininä motivaatio harjoitella lopahti, ja muutamassa vuodessa hankittu vähäinen soittotaito hävisi aika nopeasti. Mieheni osaa soittaa paremmin. Hänkin oli lapsena soittotunneilla käynyt pitkin hampain, mutta ei valita nyt. Olen miettinyt, haluaako Frida mennä soittotunneille. Minä en halua pakottaa, mutta voisin kokeilla houkutella ja mainostaa niitä. Jos vaikka innostuisi. Musiikki on niin kiva asia elämässä, että soisin sen tuovan lapselleni iloa myös aikuisena.

Vauvaperhe matkustaa osa 1

Kesäloma on alkanut toden teolla. Kesäkuussa matkustimme ensi töiksemme Saarenmaalle koko perheellä siskoni perheen kanssa. Yhdessä matkustaminen oli kivaa, vaikka tietysti hiukan haastavaa välillä, kun "liikkuvia osia" oli tavallistakin enemmän. Kaikki meni silti hyvin. Matkustaminen jatkui sitten juhannuksena kotimaan matkailulla, ja vietimme viikon Fridan mummolassa.

Sen verran paljon tuli kesäkuussa matkustettua, että nyt tuntuu, että pysymme kotona hetken. Matkustamisessa oli yksi hyvä puoli: tuli totisesti testattua käytännön asioiden sujuvuus vauvan kanssa erilaisissa tilanteissa. Kaikki meni hyvin ja itseluottamus siihen, että selviydymme, vain kasvoi. Neiti oppi ruokailemaan ulkoilmaravintolassa ja viihtymään hotellissa. Pyrimme myös matkustaessa toki rauhoittamaan elämää mahdollisimman paljon, pitämään kiinni nukkumaanmenoajoista ja huolehtimaan tasaisista ruoka-ajoista. Mukana meillä oli toki vaunut, joten vauva sai nukkua milloin halusi. Ehkä juuri siksi jäi tunne, että hyvin sujuu ja pärjätään hienosti.

Vauvallehan piti hommata Viron reissua varten passi. Nykyisin ei enää saa lisätä lapsia vanhempien passiin vaan jokaisella on oltava ikioma matkustusasiakirja. Jännitin etukäteen, miten kolmekuisesta otetaan passikuva, mutta se sujui oikein hyvin. Frida on pitänyt päätään topakasti pystyssä jo kauan ja valokuvaaja oli harjaantunut työssään hyväksi lasten kuvaajaksi. Sitä ei tosin tiedä, miten kauan tuolla viiden vuoden passilla uskaltaa matkustella sitten, kun vauva ei ole enää vauva vaan pikkuneiti kasvaa reippaaksi tyttöseksi. Kuulemma passeja on pitänyt uusia, kun ihmiset eivät ole uskaltaneet matkustaa vanhalla vauvapassilla enää.

Syksyllä on tiedossa lisää matkoja. Tarkoitus on käydä perhereissulla syyslomalla ja mahdollisesti minun luottamustoimeen liittyvä matka marraskuussa liikuttaa äitiä ja tytärtä Brysseliin. Passi ei siis jää aivan käyttämättömäksi. Huvittavaa sinänsä, että itse matkustin ulkomaille ensikertaa silloisella yläasteella. Tyttäreni on ensimmäisen lomamatkansa tehnyt kolmekuisena ja lisää on tiedossa. Näin muuttuu maailma.

Sinkkuelämää

Tuulessa ja tihkusateessa kotiin elokuvista pyöräillessä vähän huvitti. Minä, 3-kuukautta vanhan vauvan äiti, siinä pyöräilin pynttäytyneenä mekkoon, helmiin, toppiin ja rannekoruun. Olin juuri katsonut Sinkkuelämää mukavassa seurassa. Sen verran oli pitänyt laittautua, että käytännöllisimmästä päästä ei asu tietenkään tuohon säähän ollut. Paleli. Mutta mieli oli pirteä ja iloinen, sokerikuorrutettua toista todellisuutta nauttineena.

En ole mikään pitkänlinjan Sex and the City -fani. Löysin koko sarjan vasta edellisen Sinkkuelämää 1 -elokuvan ensi-illan jälkeen ja äitiyslomani aluksi katselin tuotantokausia urakalla läpi. Joitakin jaksoja oli toki tullut aiemminkin katsottua, mutta ei sillä intensiteetillä. Toisethan ovat seuranneet sarjaa ja kasvaneet sen edetessä. Jokaisella oli myös oma suosikkisulhonsa Carrielle ja tietysti oma suosikkipäähenkilönsä. Sinkkuelämää on yhden sukupolven naisten yhdistävä juttu. Ja se muuten näkyi täpötäydessä elokuvateatterissa, jonne oli muutama todennäköisesti mukaan pakotettu poikaystäväkin eksynyt naisjoukkoon.

Omat sinkkuvuodet ovat onnellisesti ohi. Se ei silti estä nauttimasta tästä tv-sarjasta ja elokuvista. Sinkkuelämää jaksetaan aina arvostella sen ökyelämän ihailusta, häpeilemättömästä vapaasta seksistä ja kulutushysteriasta. Onhan se sitä, mutta kuka sen jaksaa ottaa niin vakavasti? Ainakin itse koen, että kaikesta tiedostamisestani huolimatta voin huoletta katsoa sitä sortumatta itse sellaiseen elämään. Eikö elokuvan ole tarkoituskin tarjota toista todellisuutta, jota voi nauttia pieniä annoksia? Kyllä minä voisin joulupukilta ottaa nämä elokuvat dvd:llä juuri omia arjesta pakenemisen hetkiä varten.

Pieni pynttäytyminen silloin tällöin, kuohuviini ja nauru ystävien kanssa on jokaiselle naiselle paikallaan. Miksei miehellekin. Kun se yhdistettiin tähän sisällöltään vähäiseen, mutta mielialavaikutukseltaan suureen elokuvaan, saatoin hipsiä taas tyytyväisenä omaan äitielämääni. Naisenergiaa nauttineena.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla

Minun jokakesäisiin lempiharrastuksiini kuuluu ehdottomasti kasvimaa. Tämä on jo kolmas peräkkäinen kesä, jona mieheni kanssa raahaamme kasvimaalle jyrsimen, muokkaamme maan ja istutamme sinne siemeniä. Kasvimaan perustaminen on meidän molempien mielestä se ikävin vaihe: vuokraa peräkärri, vuokraa jyrsin, kuljettele sitä kasvimaalle ja niin edelleen. Frida istui kasvimaan reunalla kantokopassa ja naapuripalstan rouva kävi onnittelemassa uudesta kasvimaan tekijästä. Satoi vettä. Nyt se vaihe on kuitenkin tehty ja voi alkaa rakentamaan kasvimaata kuntoon.

Mikä siinä kasvimaassa onkin niin ihastuttavaa? Minä ihan hullaannun mullan tuoksusta, oman maan kukkivista mansikoista, raparperistä, joka on elpynyt viime vuoden takaiskuista huolimatta ja ruohosipulista, joka kukoistaa ja on levinnyt. Kasvimaamme ei ole mitenkään erityisen mallikas verrattuna naapureihin, mutta se tuo minulle suorittamisen sijaan paljon iloa. Ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt kasvimaan perustamatta tänä vuonna pikkuvauvan takia. Kasvimaatahan minä juuri tarvitsen, että mieli pysyy virkeänä ja arki hallussa.

Konkreettinen tekeminen sopii hyvin aivotyöläisille, sanotaan. Ilmeisesti, koska sormien multaan upottaminen tarjoaa minulle normaalisti hermolepoa myös työstäni. Näin kokee enimmäkseen myös mieheni. Kasvimaan haasteet liittyvät luontoon ja taas koen, että sitä kautta saan kesästä paremmin kiinni, muistan nauttia linnunlaulusta ja ihmetellä kastematoa. Ihan kuin lapsena. Istutan tänäkin kesänä kasvimaalleni paljon kukkia. Niissä saan sopivasti kaunista satoa, enempää ei välttämättä tarvitse. Minulle kasvimaan juttu ei ole se sato, vaikka kivaahan sitäkin on saada.

Kasvimaalla sitä ajattelee aina vuosi kerrallaan. Tänä kesänä kylvän tätä, ensi kesänä on taas eri tilanne. Ensi kesänä kasvimaallani on pieni tyttönen, joka kävelee porkkanapenkissä ja jota pitää vahtia koko ajan silmä kovana. Tänä kesänä hän pysyy vielä kiltisti vaunuissaan tai kopassaan. Niinpä nyt on erittäin hyvä hetki nauttia kasvimaasta ja tekemisestä siellä.

Jaksamista

Tytär oli vain viikon ikäinen, kun mieheni tiedusteli varovasti, olisiko minulla kauppahaluja. Vauva oli valvottanut, itkenyt iltaisin ja alku tuntui hankalalta kuten asiaan kuuluu. - Haluaisitko lähteä käymään vaikka kaupassa, hän kysyi. Minä menin ja kyllä tuntui ihmeelliseltä, että muu maailma oli ihan paikallaan, vaikka minun maailmani oli pieni ihminen mullistanut. Kaupassa tuntui olevan niin paljon kiinnostavaa ostettavaa, että en ollut ikinä ennen huomannut. Ja askel oli niin kevyt verrattuna muutamien päivien takaiseen taapertamiseen ison mahan kanssa. Kyllä teki hyvää, se eka kauppareissu.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nyt jokelteleva, kääntymistä kiivaasti harjoitteleva ja jo tavaroihin tarttuva Frida on helppo lapsi. Hän on silti edelleen kiistatta pikkuvauva. Päiviä on vaikea ennustaa, koska muutoksia tulee. Pientä rutiinia on silti syntynyt: hän herää aina suunnilleen kahdeksalta ja nukahtaa kymmeneltä. Mutta silti vauva valvottaa ja ainakin minä koen, että on tässä vieläkin ihan kiitettävästi jaksamista. Joinakin aamuina tuntuu, että minnekään en kyllä tänään lähde. Toisinaan voimia on paremmin. Se, että jaksaa hyvin, on tilanne, joka ei paljoa järkyttämistä kaipaa. Olen koko ajan pitänyt ensisijaisena ajatuksena vauvanhoidossani, että kun nyt pärjätään, se on tärkeintä. Että arki sujuu.

Olen niin paha ihminen, että en ole käyttänyt kestovaippoja. Uskaltaako sen ääneen julkisesti edes sanoa? En ole jaksanut, ainakaan vielä. Omatunto kolkuttaa ympäristönäkökulman vuoksi, mutta silti, en aio vaatia itseltäni sitä. - Voin tuoda sinulle vaippoja kotiin. Niitähän surauttaa niin nopeasti ommella, sanoi tuttava. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Minä en surauta ompelukoneella yhtään mitään, minulla ei edes ole semmoista. En aio nyt alkaa käyttää kestovaippoja. En aloita sitä pyykkishowta, kun näissä nykyisissä on aivan riittävästi. Ja haluan minä välillä olla myös tekemättä mitään. Syyllisyyttä en aio tästä itsekkyydestäni kantaa. On kai tässä maailmassa edes jokin valinnanvapaus olemassa? Lupaan pyhästi sitten jättää lentämättä jonkin lomamatkan ja kulkea kävellen kauppaan sovittaakseni vauvani kestovaipattomuutta. Tätä sovitusta teen siis toistaiseksi, ilman syyllisyyttä. Voihan olla, että löydän myöhemmin jostakin niitä voimia innostua kestoilemaan.

Pienet ilot antavat voimaa vauva-arkeen. Kirjastossa käyminen, kaupungilla ystävän tapaaminen, rauhallinen lehdenlukuhetki, linnunlaulu, parvekkeella nautittu aamupala -ihan mikä vain piristää. Ja kyllä sitä piristystä aina toisinaan kaipaa. Kuluneella viikolla sattui silti sekin oivalluksen hetki, että tajusin onneni. Minähän taidan nauttia tästä äitiyslomalla olemisesta. :)

Ystävä yli laidan!

Äitiyslomaan ja lapsen hoitamiseen kotona tuntuu kuuluvan olennaisena osana yksinäisyys. Ainakin, kun lapsi on esikoinen ja koiraakaan ei perheeseen kuulu, talo tuntuu tyhjältä ja tekeminen loppuu vauvan nukkuessa. Tuntuu hullulta kuluttaa vapaita päiviään siihen, että odottaisi miestä kotiin töistä. Ainakaan minun pirtaani se ei oikein tunnu sopivan! Siispä päätin alkaa valloittaa äitien maailmaa laajemminkin: perhekerhoihin, kyläilemään ja ennen kaikkea hiekkalaatikolle. Frida-tyttöni ei ole vielä aikoihin hiekkalaatikkoikäinen, mutta sinne minä vain suuntaan. Koska yksin ei jaksa olla.

Sama elämäntilanne yhdistää. Tai ainakin sen toivoisi yhdistävän. Aikoinaan tutustui helposti uusiin ihmisiin, kun aloitti opinnot. Niitä ystävyyssuhteita on voimassa edelleen ja hyvin voivat, vaikka opinnot ovat päättyneet ja ystävät levinneet ympäri maata. Itsekin olen muuttanut Jyväskylästä, missä alunperin aloitin opintoni. Parhaimmillaan ystävyys ei vaadi edes säännöllistä yhteydenpitoa, vaan on elvytettävissä uudelleen aina, kun nähdään. Tuntuu, että jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Toisten kanssa uusi elämäntilanne, aika tai välimatka taas kiistatta erottaa. Olenpa kokenut senkin, että ystävä on minun hyvistä aikeistani huolimatta kääntänyt selkänsä. Myös kiire ja aikaavievät harrastukset ovat vieroittaneet minut joistakin ystävistäni.

Ennen minulla oli paljon ystäviä. Ei ole enää. Ajoittain olen aidosti yksinäinen. Niin oli jo ennen Fridaa ja tilanne on ehkä vain kristallisoitunut äitiyslomalaisena. Kun on aikaa, sitä huomaa helpommin, että elämässäni on tyhjää tilaa. Tyhjää siellä, missä en haluaisi tyhjää olevan. Arvelen, että tämä ei ole mitenkään harvinaista vasta valmistuneilla tai uudelle paikkakunnalle muuttaneilla. Sosiaalinen elämä menee väkisin uusiksi tässä elämänvaiheessa. Minä en ole ihan hiljan muuttanut, mutta elämäntilanne on muuttunut. Käytännössä lopputulos on aivan sama. Onneksi on puoliso, jonka kanssa olemme myös läheisiä ystäviä. Mieheni kanssa jaan asioita, jotka jakaisin myös ystävieni kanssa. Ehkä se silti on hiukan eri asia.

Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole varaa heittää yhtään ystävää yli laidan. Koskaan en ole niin rikas ystävyydessä, että olisi varaa torjua joku. Olen tietoisesti alkanut elvyttää ystävyyttä moneen vanhaan tuttuun. On ihanaa löytää uudelleen vanha ystävä ja havaita, että se, minkä kuvitteli erottaneen, ei erotakaan. Siitä tulee niin hyvä mieli, että sen turvin elelee monta päivää hymy huulillaan.

Perheen politiikkaa

Se on monimutkainen juttu tuo perhe-elämän ja työn yhdistäminen. Usein tässä sanotaan, että perhe-elämän ja uran yhdistäminen, mutta vaikka ei olisi niin kovin nousujohtoisen urahenkinenkään, haastetta riittää. Erityisesti silloin sanotaan ura, jos se työ liittyy politiikkaan. Minua on aina naurattanut urasta puhuminen, kun puhutaan kunnallispolitiikasta tai nuorisopolitiikasta. En näe siinä mitään uraa vaan lähinnä yhteisistä asioista huolehtimista, kun jonkun se on nekin hommat tehtävä. Mutta toisten mielestä sekin on uraa. Kuten useimmat tietävät, olen harrastanut ahkerasti politiikkaa viimeiset viisi vuotta ja vähän kauemminkin. Se kuuluisa joku on kai epäilemättä pitänyt sitä uran luomisena. Nyt olen kuitenkin päättänyt astua oravanpyörästä ulos ja keskittyä enemmän perhe-elämääni.

Kun pohjoissavolainen kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti keväällä, ettei lähde enää ehdolle seuraaviin eduskuntavaaleihin vaan keskittyy perheeseensä, se aiheutti kummastusta. Heikkinen oli saanut vaaleissa paljon ääniä, ja "ura" oli hyvällä mallilla. Itse hän koki kuitenkin ajaneensa itsensä loppuun, perheen kärsineen ja elämänlaadun laskeneen kansanedustaja-aikana huomattavasti. Eipä siinä mitään ihmettelemistä olekaan: lentokoneella maanantaina arkadianmäelle menevien ja perjantaina palaavien joukossa ei tiivistä perhe-elämää eläviä käytännössä ole. Heikkiselle se oli ollut yllätys.

Itse kiinnitin Hannakaisan haastatteluun erityistä huomiota, koska olen kotoisin samalta alueelta ja onpa suvustani varmasti mennyt ääniäkin siihen pottiin, jolla Heikkinen eduskuntaan nousi. Samanlainen elämäntilannekin yhdistää. Myös minä pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta haastattelun julkaisuaikaan. Täytyy sanoa, että se oli yksi syy lisää päättää keskittyä näihin tärkeämpiin asioihin. Tänä keväänä syntynyt tyttäreni Frida olisi eduskuntavaalien 2011 aikaan vasta vuoden ikäinen. Haluaisinko elää hänestä erossa, kun emme perheenä halua muuttaa pääkaupunkiseudulle? Olisinko valmis maksamaan siitä työstä niin kovaa hintaa, että potisin jatkuvaa syyllisyyttä ja ikävää kotiin? Mitä todella käytännössä vaatisin mieheltäni, jos lähtisin? Mietin myös sitä, katuisinko vaaleista pois jättäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että en katuisi enkä kadu. On tärkeämpiä asioita kuin ura, paljon tärkeämpiä.

Kun aloitin politiikkaharrastukseni, tutustuin moniin nyt jo eduskunnassa työtä tekeviin tai uraa luoviin nuoriin keskustalaisiin. Minuakin on pyydetty ehdolle puheenjohtajaksi, eduskunta-avustajaksi ja hallituksen jäseneksi, mutta olen perhesyistä aina kieltäytynyt. Olen järjestelmällisesti tehnyt ratkaisuja, jotka eivät johda poliittisen uran nousuun nuorena. Muistan kuitenkin ne ajat, jolloin olin sinkku ja tein todella paljon politiikkaa, ja olin ehdolla eduskuntaan. Ajattelin silloin, että en perhettä hanki vaan omistaudun juuri sille työlle ja uralle. Mutta onnellinen en ollut. Ei ollut kaukana loppuunpalaminenkaan. Sittemmin sain yllättäen puolison ja perheen. Tiedän, että en kadu näitä ratkaisuja, koska haluan elämässä olla onnellinen enkä pelkästään tehdä työtä. Perhe tuo minulle onnea, jota ura ei yksin voisi koskaan tuoda. Minä koen näin.

Kaikelle on aikansa. Minusta perheen valitseminen ei minulla eikä Hannakaisa Heikkisellä tarkoita sitä, että perhettä ja uraa ei voisi yhdistää. Nuorten alkiolaisten naisten kerttu-verkosto kannustaa naisia. Se ei silti tarkoita, ettei perheelle pitäisi antaa koskaan aikaa. Minä valitsen nyt perheen, koska voin niin valita. Moni perheetön ystäväni valitsee uran, koska voi niin valita. Tulee aikoja, jolloin ehkä tehdään toisia valintoja. Jos ei tule, sitäkään ei surra. Elämä antaa, mitä antaa ja niistä pitää olla kiitollinen.

Lahjoja ja vastalahjoja

Viime viikkoina olemme saaneet runsaasti lahjoja. Vauvallehan niitä on tietenkin tuotu. Monenlaisia paketteja on tullut. Postimies otti jo tavaksi soittaa ovikelloa kierroksellaan, kun paketteja oli niin runsaasti. Ihania vauvanvaatteita, kukkalähetyksiä, leluja ja koristeita. Pinosin lahjat odottamaan hetkeä, jolloin voisin kunnolla ihastella niitä. Yritin painaa mieleen, mitä saimme keneltäkin. Että osaisi ja muistaisi sitten lähettää vastalahjan joskus.

Lahjat ovat hankala juttu. Heti tulee mieleen, että milloinkas olen näille ihmisille muistanut lahjan lähettää, kun he saivat lapsen tai valmistuivat tai menivät kihloihin. En ole muistanut. Tai jopa: ei ole niin paljoa kiinnostanut. Ihan totta, ei ole silloin niin paljoa vauvat tai lapset kiinnostaneet, että olisin lahjan laittanut. Voi minua. Kerään lahjoja siis pinoon syyllisyydentunteita mieli risteillen. En ole näitä ansainnut, vähemmän minun pitäisi saada. Kiusaantunut tunne.

Toisaalta lahjojen kieltäminen juhlahetkellä on joskus hankalaa, suorastaan loukkaavaa vieraille. Emme toivoneet häälahjoja. Meistä tuntui, että tavaraa oli jo riittävästi kaapit täynnä ja toivoimme, että lahjaksi annettaisiin rahaa häämatkaa varten. En halunnut kerätä kalliita astiasarjoja, enkä aterimia. En halunnut kutsua vieraita juhlia saadakseni lahjoja vaan saadakseni rakkaat ihmiset paikalle todistamaan onnenhetkeä. Joidenkin mielestä lahjat silti kuuluvat juhlaan. "Eihän se ole häät eikä mitään, jos ei saa viedä lahjaa", sanoi kutsuttu sukulainen. Osa sitten toi lahjan, koska halusi, ja se oli toki meillekin ok. Niistä muutamista lahjoista on ollut todella iloa. Mutta hyvä, että ylenpalttisuudelta vältyttiin.

Oma tapani antaa lahjoja on ollut kovin vaihteleva. Joskus, kun olen lahjoja antanut, olen ollut sitten ylenpalttinen ja lähettänyt isoja ja kalliihkoja lahjoja. Jouluna olen suorastaan törsännyt lahjoihin, savolaista ilmausta käyttääkseni. Koska olen vain halunnut antaa lahjan ja viestiä välittämisestä. Lahjojen ostaminen on ollut osa iloa. Sen miettiminen, mitä hänelle sopisi. Koomista sinänsä, että se iso lahja muka siitä välittämisestä paremmin viestisi. Minusta on silti aina ollut kivempi antaa kuin saada lahjoja. Joskus olen lahjonut luodakseni parempia suhteita ja vahvistaakseni jo olemassaolevia. En tiedä, onko tulosta syntynyt. Toisinaan ehkä.

Kyllä sitä toivoisi, että lapseni ei oppisi tavarapaljouteen vaan osaisi kiintyä muutamiin leluihin. Yltäkylläisenä nykyaikana kun uhkaa käydä niin, että lastenhuoneissa kahlataan leluissa , mutta mikään ei jää rakkaampana mieleen. Minulla on muutamia muistoja leluista, jotka olivat toivottuja ja odotettuja - rakkaita. Kun sitä ymmärtäisi olla antamatta liikaa. Tai ainakin lahjoittaisi säännöllisesti pois, mitä ei oikeasti tarvitse.

Vaikea nimen valinta

Kyllä on vaikeaa keksiä lapselle nimi, jos sitä ei ole saanut rauhassa vuosikausia miettiä. Nimen valinta tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun omalle kohdalle tuli niinkin hassu tilanne, että pitkään lapselle ajateltu nimi meni hänen kuukautta vanhemmalle serkkutytölleen. Huonoa tuuria tai telepatiaa, mitä lie, mutta jo rakkaaksi tullut nimi alkoi sen jälkeen tuntua mahdottomalta. Tilannetta ei helpottanut synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky, jossa mielialan vaihdokset ovat jyrkkiä ja itku herkässä. Nimen meneminen sivu suun tuntui maailmanlopulta ja sitä piti itkeä ensijärkytyksestä toipumiseksi pari päivää ennen kuin mitään uutta pystyi ajattelemaankaan.

Neuvojia piisasi alusta asti runsaasti. Moni sanoi, että voittehan te tehdä lapsesta serkkunsa kaiman, ja toiset olivat sitä mieltä, että ei missään nimessä. Yhdysnimeä kehoitettiin ottamaan käyttöön, että lapset erotettaisi suvun juhlissa. Omia ideoita lapsemme nimeksi tuli moneen makuun. Joku ilmoitti, että hänestä rumimpia ovat ne ja ne nimet. Kauniita nimiä luetteli moni. Suomalaista nimeä toivoivat useat. Että sointuisi sukunimeen ja olisi muutenkin tuttu. Liian erikoista ei toivottu, ettei lapsiparkaa kiusattaisi koulussa. Erityisopettajan kerrottiin havainneen tietynnimisten päätyvän helposti hänen oppilaikseen, joten ei kannata niitä laittaa. Nimen etsimisen tuskaani lohdutukseksi lupailtiin nimen kyllä vielä löytyvän. Epäilemättä, koska jollakin nimellä vauvaa olisi kutsuttava kastepäivämäärän lähestyessä.

Nimiasiat ovat äärimmäisen herkkiä. Julkinen pohdinta sosiaalisessa mediassa osoitti, että parempi kun ei julkisesti nimiasioita pohdi. Toiset olivat sitä mieltä, että älkää ainakaan tätä nimeä antako ja toiset loukkaantuivat. Pelkäsin jo kolmannen maailmansodan syttyvän nimikiistoista, ja kielsin julkiset arviot nimistä. Tuli opittua: ei kannata kommentoida nimiä. Epäilemättä tulen vielä itsekin niitä kommentteja lapsemme nimestä kuulemaan. Joko nimi on liian erikoinen, liian tuttu, liian suomalainen tai liian ulkomaalainen, siitä tulee mieleen joku tuttu tai tuntematon suuruus, tai sama nimi on jollakin rätillä, patalapulla, juomalla tai sarjakuvahahmolla, eikä se siksi ole sopiva. Kyllä sitä silti itsekin toivoisi, ettei meidänkään nimivalintaa kastejuhlassa kommentoitaisi piikikkääseen sävyyn. Että sellaisen nimen antoivat.

Muistan lapsena itse ajatelleeni, että nimeni oli "ihan tyhmä". Syykin oli selvä: minun nimelläni ei 80-luvulla löytynyt nimitarroja, nimimukeja eikä avaimenperiä. Siskolleni näitä aina löytyi, mutta ei minulle ja sekös pikkutyttöä harmitti. En olisi halunnut olla erilainen. Nimeni ei ollut 80-luvun yleisimpien nimien top 20:n joukossa, eikä kyllä taida kuulua vieläkään. Sittemmin nimeään on oppinut arvostamaan, ettei se ole ihan yleisin. Omassa nimivalinnassani painaa juuri tuo sama asia. En halua antaa lapselleni nimeä, jolla on koulun joka luokassa muutama kaima. Sen verran olen kuitenkin ajatellut lastani huomioida, että jos hän haluaa nimitarroja, mukin tai avaimenperän, hän sen tulee saamaan, vaikka kalliilla teettämällä. Ne ovat pikkutytöille - ja miksei pojillekin - tärkeitä.

Käyttöohjetta ja hormoneja

Tyttäremme syntyi maaliskuun alun kauniina aurinkoisena päivänä. Odotuksen loppumetrit tuntuivat pitemmiltä kuin ekat 8 kuukautta yhteensä, ja vähintään yhtä pitkältä tuntui myös synnytyksen käynnistelyvaiheet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja selvisin ilman traumoja tai pahempia haavereita.

Onnentunne, mikä vauvasta tuli ensimmäisinä päivinä, oli häkellyttävä. Niin täydellinen, ihana, hurmaava ja rakas lapsi. Ymmärrän nyt hyvin niitä hauskoina kerrottuja juttuja nuoresta äidistä, joka ajatteli, että kaikki muut varmasti ovat kateellisia hänen vauvastaan, koska se on niin paljon ihanampi kuin muilla. Terve ylpeys omastaan vain kuuluu asiaan. Myös oma mies tuntui entistäkin läheisemmältä, kerrassaan parhaalta mieheltä maailmassa. Olin salaa sitä mieltä, ettei kukaan toinen isä hoitanut lastaan niin hyvin kuin minun mieheni.

Hormonimyrskyähän se on sitten ollut muutamat seuraavat päivät. Imettämisen sujumista tai lähinnä lapsen ruoan riittävyyttä jännitin, mutta ei mennyt kauan, kun maitoa tuli enemmän kuin lapsi kykenee syömään. Tunteet ovat olleet pinnassa: lauloin lapselle imettäessä ja yhtäkkiä tuli itku. Minä tässä laulan omalle lapselleni, yhyy. :) Onnenkyyneliä, toki, ja välillä itkua epävarmuudesta, huolesta tai väsymyksestä. Olin kyllä etukäteenkin arvannut, että "baby blues" tarkoittaa minun kohdallani tätä. Ylenmääräistä herkkyyttä, joka aiheuttaa, että kaikki itkettää.

Kuten olen moneen kertaan tainnut kertoa, lapset eivät minulle ole mitenkään uusi juttu. Siitä huolimatta, oma lapsi on todellakin sitä. Lapsen mukana ei valitettavasti vielä tänä päivänäkään toimiteta ohjekirjaa. Niinpä tässä on sitten mieheni kanssa opeteltu erottamaan, mitä tämä tämmöinen itku nyt tarkoittaa ja millä sen voisi välttää. Milloin se itkee nälkää, milloin vatsavaivoja, milloin mitäkin. Ovat palautuneet mieleen myös muistikuvat, miten äiti teki tämän asian ja tämän. Ne asiat olivat jo unohtuneet, mutta onneksi joskus on tullut nähtyä vierestä paljon vauvanhoitoa ja hoidettua itsekin. Meidän vauva on kasvanut mukavasti, mitä voi pitää onnistumisen merkkinä. Olen ihan ylpeä, että pystyn ruokkimaan hänet. Se ei ole itsestäänselvyys, ja sen ymmärrän.

Mikään sankariäiti tai suuri menestyjä en ole. Minun hermoni ovat jo monesti osoittautuneet huonommiksi kuin isyyslomalla oleva mieheni. Mies hoitaa vauvaa niin esimerkillisen hyvin ja kärsivällisesti, että olen ollut ihan ihmeissäni, miten hyvä mies minulla on. Perinteinen malli, jossa vauvan hoitovastuu painottuu vahvasti äidille, ei meillä toteudu. En voi kuin ihmetellä, miten ne äidit pärjäävät, joiden on hoidettava kaikki itse. Minä en pärjäisi, -tai ehkä sittenkin, jos pakko olisi. Hattua nostan heille, jotka yksin hoitavat vauvaansa.

Vauvabuumia

Nyt kun hänen ihmeellisyyttään on odotettu kotoa käsin saapuvaksi jo kuukausi, eikä toistaiseksi siltä näytä, että vauva ihan heti kohta syntyisi, alkaa todella vaivata turhautuminen ja harmitus. Äitiysloman ihanuus on haihtunut ja vain mietin, millä vauhdittaisin lastani maailmaan. Pitäisikö sitä yrittää siivota vielä kerran? Kolme kovaa ässää ovat tiedossani, mutta eivät tunnu tepsivän. Kroppa ja mieli ovat aivan eriparia: toinen haluaisi kulkea, osallistua ja mennä, toinen on päättänyt, että nyt ollaan kotona ja aamuyöstä nukkuminen on turhaa. Tämän ristiriidan kanssa sitten tuskailen ja yritän pitää mielialaani korkealla. Sanomattakin selvää, että kroppa voittaa taistelun. Ei minusta enää ole menijäksi tällä mahalla.

Vauva kyllä on edelleen vilkas ja kaikesta päätellen hyvinvoiva. Siitäkin huolimatta, että tilaa potkimiselle hänellä ei pitäisi enää pahemmin olla. Vauva tuntuu edelleen olevan aika hauska tyyppi. Se reagoi suunnilleen kaikkiin ääniin, mitä kuulee. Liikennevalot saavat hänessä aikaan tanssireaktion, ambulanssi aiheuttaa potkuja, kahvilan keskustelun porina herättää hänet ihmettelemään ja potkimaan ja sanomalehti, jota rapistelen, aiheuttaa sekin potkusarjat. Isänsä ja äitinsä keskusteluhetkeen hän osallistuu potkimalla pontevasti. Ihmetyttää. Mitä tästä lapsesta oikein on tulossa?

Jos aiemmin ei ehtinyt hirveästi mahaansa kuuntelemaan, nyt on sitten sitä saanut sydämen kyllyydestä. Kun aiemmin tuntui ääliömäiseltä touhulta puhua mahalleen tai laulaa sille, nyt näistäkin on tullut arkipäivää. Mitä muuta tekemistä minulla olisi kuin maanitella lastani tulemaan jo päivänvaloon? Kevätaurinko on jo Joensuuhun tullut, ja nyt olisi aika tulla meidän vauvankin.

Kaveripiirissäni syntyy tänä keväänä runsaasti lapsia ja viime vuonnakin vauvoja tuli ihan mukavasti. -Se on tämä ikä, toteamme varmasti yhteen ääneen. Keväisiä vauvoja maalis-huhti- ja toukokuille riittää. Jonkinlaista vauvabuumiakin on kerrottu olevan liikkeellä koko maassa. Kaveripiirin vauvat ovat sikäli hyvä asia, että on joku, jolle voi huoletta puhua suut ja silmät täyteen vauva-asiaa. Muuten sitä tulvaa täytyy vähän jarrutella ystävien kanssa puhuessaan. En missään nimessä halua, että ystäväni ovat pian entisiä ystäviä, "kun ei se osaa enää puhuakaan muusta kuin vauvastaan". Ei huolta, tämä menee kyllä ohi, eivätkä aivoni ole hävinneet raskauden myötä!

Saa pitää peukkuja, että vauva ymmärtäisi pian syntyä. Muuten hän ajaa äitinsä epätoivoon. On jo käynyt mielessä, että noinkohan tämä lapsi pyrkii maailman ensimmäiseksi, joka on kokonaan päättänyt jäädä mahaan. Mieheni nauroi minulle: Varmasti moni muukin on epäillyt vauvaansa ehdokkaaksi tuolle tittelille. Niinpä niin.

Myyttinen äiti

Avara maailmankuva on haastava juttu. Helposti sitä pitää asioita itsestään selvyyksinä edes huomaamatta sitä. Olettaa, että näin asiat ovat muillakin, ja että näin niiden pitää olla. Kun olen itse kokenut asian näin, kaikki kokevat samat tunteet ja ajatukset. Kuitenkin meitä on niin moneen junaan ja olemme jokainen omia persoonia, että jokaisen kokemus on oma ja siksi suhteellinen. Samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia on vähemmän kuin erilaisia. Haaste syntyykin sitten siitä, että miten osaisi kohdata toisen kokemuksen yhtä hyvänä ja oikeana, kun se itsestä tuntuu vieraalta. Toisen kokemus voi naurattaa, suututtaa, hämmästyttää tai kauhistuttaa. "En minä vaan niin kokenut."

Minun elämänpiirini on näin äitiyslomalla kutistunut hurjasti verrattuna aiempaan. Toki johtuu pian viikon jatkuneesta flunssastakin, mutta tuntuu, että kotiin "jumittaminen" ja sosiaalisten kontaktien raju väheneminen on lyönyt vasten kasvoja. En pääse minnekään, olen turhautunut ja välillä jopa ahdistunut. Kotityöt eivät minua motivoi eivätkä kiinnosta, ja kaikki tuntuu jo tehdyltä. Puhtaita kaapinovia ei vain viitsi joka päivä hinkata. Soittelen kavereille, että saisin puhua jonkun kanssa. Arvasin jo etukäteen, että koen näin, vaikka toisaalta en enää jaksaisi töissä tai juuri kulkea kaupungillakaan valtavan mahani kanssa. Olen itsekseni naureskellut sille paradoksille, että nyt makaan jalat seinällä ja odotan, että aika kuluu, ja muutaman viikon päästä toivon, että olisi edes hetki omaa aikaa ja saisi levätä rauhassa, jalat seinällä. Ja kuinka monta kertaa olen viime vuosina haaveillut omasta ajasta, lomasta! On niin minua, että silloin, kun sitä on, en siitä nauti vaan turhaudun.

"Miten joku voi pitää vauvaa järkytyksenä, vauvahan on ihana asia?". "Miten joku ei viihdy kotona, siellähän on niin paljon puuhasteltavaa ja kivaa tekemistä?". "Miten joku haluaa mennä töihin eikä kestä jäädä kotiin hoitamaan lastaan?". Näitä kysymyksiä olen kuullut vuosien varrella, mutta myös viime aikoina. Äitimyytti elää ja voi hyvin. Kerroinkin jo aiemmin, että eniten minua pelottaa, että tunnen asiat jotenkin väärin. Minua on myös kauhistuttanut ajatus, että vauva olisi elämäni ainoa sisältö, puheenaihe ja keskipiste. Olen ollut monta kertaa tosi äkäinen siitä oletuksesta, että "ei hän tule, hän on raskaana". "Emme me enää halua matkustaa minnekään, meille tulee vauva", sanoi taannoin eräs hyvänpäivän tuttu. Minusta se oli huvittavaa ja myös kauheaa puhetta. Näin siitäkin huolimatta, mitä juuri äsken pohdin laajasta maailmankuvasta. Raskaus ei ole sairaus, eikä elämä lopu lapseen, olen tolkuttanut. Minä voin ja haluan haaveilla ulkomaanmatkoista edelleen, vaikka meillä olisi vauva.

Myyttisen äitikuvan kanssa eläessä, ja jokainen nainen elää sen Saarioisten mainoksen kanssa halusi tai ei, minusta tuntuu joskus, että olisi kuin norsu posliinikaupassa. Teki niin tai näin, aina jotakin särkyy. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä mitenkään päin voi tehdä asioita täydellisen oikein. Sen verran ristiriitaisia ja monimutkaisia ovat ne vaatimukset, riitit ja velvollisuudet, mitä äitiyteen liitetään. Hulluinta on, että jossakin syvällä emansipoituneessa minussakin elää se vaatimus, että minun pitäisi olla äitinä tietynlainen. Pitäisi olla pullantuoksuinen, kutoa sukkaa, tehdä ristipistoa ja rakastaa kotona oloa. Vaan kun en ole sellainen. Onneksi on nykyaika, tasa-arvo ja luojan kiitos, myyttisestä äidistä ei tarvitse välittää!

Luontoäiti on siitä ovela, että joitakin asioita se silti on minussakin huomaamatta muuttanut. Tunnen ihan kuinka äitiys minussa on noussut ja kasvanut. Varsinkin nyt, kun olen jumissa kotona, huomaan keskittyväni pian syntyvään lapseeni aiempaa enemmän. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun on tähän tilaan päätynyt. Miehelleni nauroin, että kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti suostuu.

Hemmottelua ja tsemppaamista

Nyt sitä ollaan jo tässä, että äitiysloma on alkanut. Äkkiä on aika hurahtanut, vastahan sitä ihmeteltiin elämän alkua raskaustestistä. Nyt hän on jo touhukas vauva, joka potkii reippaita sarjoja. On hauska ainakin kuvitella, että lapsen kanssa voi jo vähän kommunikoida. Painamalla mahaa saan potkun vastaukseksi ja sitä voi jatkua muutamiakin kertoja. Olen myös huomannut, että vauva tykkää musiikista: aamuradio on ilmeisesti jo opittu mahassa tuntemaan, koska sitä kuunnellessaan hän on aina herännyt aamujumpalle töihin mennessä. Lomallakin huomasin, että siellä riemastuttiin radiosta ja uutisista. Nauratti, kun toimittajan lapsi reagoi jo mahassa uutisiin. :)

Olin vielä pari viikkoa sitten sitä mieltä, että ihan turhan aikaisin alkaa tämä vauvaloma. Tuntui, että ihan hyvin jaksoin töissä, ja että aika vain kävisi pitkäksi, kun ei vielä ole lastakaan. Tällä viimeisellä työviikolla pyörsin kyllä mielipiteeni ja nyt tuntuu, että ihan hyvä näin. Selkä kipeytyy ylenmääräisestä istumisesta, kun painopiste on muuttunut. Vaikeuksia on ollut jaksaa iltaisin hoitaa tehtävänsä ja velvollisuutensa, kun on päivän työt tehnyt. Nyt on sitten siltä osin vähän kevyempää, vaikka muuten olen tosi hyvin voinut. (koputtaa puuta) Ajatus silti on askarrellut viime päivinä aika paljon vauvassa, lapsiperheen arjessa ja tietysti myös lapsen maailmaan saattamisessa. Ihan hyvä saada jo rauhoittua kotiin ja tehdä mukavia asioita tässä toimitusaikaa odotellessa.

Jännä nähdä, miten minun käy vauvan kanssa. Realistinen kuva lapsiperheen elämästä ei ole häipynyt mielestäni, onhan nuorin siskoni vain 6-vuotias ja siskon lapset pieniä myös. Tiedän, että lapset sotkevat, huutavat, tappelevat ja särkevät tavaroita, jos silmä välttää ja annetaan - ja usein siitä huolimatta, että ei. Ja että vauvan kanssa se on sitä vaippashowta, johon oman mausteensa antaa tietysti se, että joitakin asioita, kuten imettämistä, ei voi etukäteen harjoitella. Ensimmäinen lapsi on ensimmäinen, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jotain pientä vaikeutta tulee taatusti, mutta jospa osaisin vaikka nauraa sille, ettei asiat heti suju.

Äitiyslomani alkuun olen ajatellut hoitaa ensin kuntoon kaiken vauvaa varten. Sitten pitäisi vähän hemmotella itseä kampaajalla, kauneushoitolalla, hammaslääkärillä (?) ja shoppailulla. Mitä kaikkea sitä sitten keksiikin! Nukkuminen varastoon on kuulunut kokeneempien ohjeistukseen, mutta en tiedä, miten se tapahtuu, jos ei yhtään ylimääräistä väsymystä ole. Sinkkuelämää -sarjoja voisi kyllä katsoa maratonina ja pari kirjaa lukea. Mieheni kanssa kävimme äitiysloman kunniaksi ravintolassa syömässä erittäin hyvin. Tuli siinä puhuttua, että sitten kun vauva tulee, tätä lystiä ei ihan heti ole saatavissa, että kahdestaan jossakin kävisimme. Vaikka toisaalta lapsi on ajoittunut siinä määrin hyvin, että edessä on kesä ja loma ja motivoituneita lapsenvahteja vapaana molempien sisaruksissa ihan mukavasti. Saattaa se siis onnistuakin! :)

Kyllä minua vähän jänskättää, miten se elämä lähtee sujumaan ja miten selviän kaikesta. Hyvin se menee, olen päättänyt ajatella. Tsemppaan itseäni: periksi en anna, ei tämä niin kauheaa ole, kohta se jo helpottaa ja luotan itseeni ja kroppaani, ettei se minua nyt petä. Tätä vartenhan se on luotu tällaiseksi. Eikä tarvitse kertoa mitään kauhukertomuksia minulle, kiitos!

Kiire osoittaa tärkeyden?

Pikku Myyllä on paljon viisauksia, joita kirjoitan toisinaan kalenterin laitaan ylös, että muistaisin paremmin. Yksi niistä kuuluu, että "Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tehdä mitään." Mikä neronleimaus! Ja niin totta. Olen viime aikoina tarkastellut kriittisesti omaa ajankäyttöäni ja todennut, että eihän tässä ole mitään järkeä. Minulla on kalenteri täynnä kokouksia ja tapaamisia, iso osa niistä sellaisia, joista en edes pidä. Miksi ihmeessä teen elämästäni kiireistä tieten tahtoen?

Useimmilla kavereillanikin on aina kiire. Ei ehditä nähdä, on niin kiire. Tapaamiselle pitää järjestää aika, joka taas merkitään kalenteriin. Olen niin tottunut kiireeseen, että joutilas aika tuntuu sietämättömältä, koko elämä merkityksettömältä. Hyvänen aika sentään, enkö oikeasti osaa vain olla? Olen kyllä lapsesta asti ollut luonteeltani reipas ja touhukas, mutta kun samaan aikaan huomaan, että minulla ei ollut vuosiin aikaa harrastaa liikuntaa säännöllisesti, jotain täytyy olla pielessä. Viime viikolla sain luettua ensimmäisen kirjan vuoteen. En ole ehtinyt, mutta totuus on myös se, että en ole pystynyt rauhoittumaan lukemaan. Liian levoton sielu. Ennen luin ahkerasti, ja liikuin useammin kuin kolme kertaa viikossa. Ja sen kyllä huomaa!

Arvostamani kolumnisti Rosa Meriläinen kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomissa siitä, miten turhauttavaa on istua turhissa kokouksissa. Niin todella on. Politiikassa olen istunut ja kuunnellut kymmeniä ellei satoja kokouksia, joissa on mieluummin sitten piirrellyt paperin reunaan kuin ollut oikeasti läsnä. Ylipitkiä kokouksia, joissa käyttävät puheenvuoroja he, jotka rakastavat omaa ääntään. Olen oppinut, että jos ei ole oikeasti todella painavaa ja tärkeää asiaan suoraan liittyvää sanottavaa, on parempi pitää suunsa kiinni. Ja minä olen sanavalmis ja puhelias ihminen, joten tämä on ollut hyvä oivallus.

Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tekemään mitään. Aika menee turhaan paikasta toiseen juoksemiseen. Liian usein todella turhauttaviin hetkiin, joita jotkut pitävät arvostettavina ja merkittävinä tehtävinä, kansakunnan tukipylväitä suorastaan nämä päättäjät. En vähättele tehtäviäni, mutta totean, että niiden kääntöpuoli ja todellisuus voi olla mielikuvista kaukana. Ja ketkä ovat todella onnellisia? Varmasti he, joilla elämän eri osa-alueet ovat tasapainossa. On sopivasti haastetta, mutta myös vapaa-aikaa. Minulla on ollut viime vuodet liian vähän vapaa-aikaa! Ohjelmoimatonta aikaa itselleni.

Äitiysloma tulee minulle, joka olen viime vuodet suorittanut elämääni, todella tarpeeseen. Ei siksi, että olisin burn-outin partaalla, vaan siksi, että minun on aika rauhoittua ja pysähtyä. Onneksi vauva on siitä tehokas työnjohtaja ja kotityranni, että hän osaa myös vaatia. Kenraalin käskyäänellä hän käskee kalenteriin kirjatun elämäni hetkeksi raiteiltaan, ja määrää sen pyörimään hänen ympärillään. Ja hyvä niin! Toisaalta olen toiveikas, että kun olen ihmisenä niin tehokas kuin olen, vauvalomalla minulla on aikaa myös liikunnalle, kodille ja itselleni.